Mitä kuuluu? #1

Heippa pitkästä aikaa! Mä kadotin mun kirjoitusinspiraation jossain vaiheessa viime vuonna, mutta tänään tuli sellanen olo, et vois vähän itelleenkin jäsennellä mitä kaikkea tässä on tapahtunut ja mitä tuleman pitää, niin samallahan voisin julkaista kaiken sen blogin myötä. Tästä saattaa tulla aika pitkä teksti, joten pitäkää tuoleistanne kiinni (#niilo22), nyt mennään!

Alkuvuodesta kyrpäännyin todella mun kroppaan. Olin siis kertakaikkisen väsynyt siihen, että jouduin ostamaan kokoajan isompaa ja isompaa vaatetta enkä yhtään pitänyt mun peilikuvasta. Julkaisin jonkun elämäntapamuutos-päivityksen Facebookissa, ja yllättäen sain Fb-kaverilta viestin, et hän voisi auttaa ja tukea mua tekemällä mulle ravinto-ohjelman. Olin tosi otettu siitä, mutta mietin, että olisko musta siihen: löytyiskö multa tarpeeksi itsekuria? Olin kuitenkin niin valmis kokeilemaan mitä vain, että saisin muutoksen aikaan.

Tarkoituksena ei ollut alkaa syömään dieettityyppisesti, vaan kyseessä oli nimenomaan elämäntapamuutos. Kun sain valmiin ohjelman, olin aika yllättynyt. Se ei vaikuttanut ollenkaan hankalalta ja yksitoikkoiselta, vaan tosi monipuoliselta ja semmoselta, mitä ois helppo noudattaa ilman, että pitäis kituuttaa. Aika nopeasti pääsin alkuun ja kaikki suju kivasti.

Elämäntapamuutos ei sisältänyt pelkästään uutta ruokavaliota, vaan lisäsin siihen mukaan kuntosaliharjoittelun. Sain äitin tsemppariksi ja kuntosalikaveriksi, ja me jaksettiin itseasiassa aika aktiivisesti käydä salilla! Paino tippui aluksi tosi hyvin ja olin tyytyväinen. Mutta sitten, kun helpot kilot oli saatu alas, tahti hidastui. Aluksi olin ihan fine asian kanssa: tiesin, että näin tulee käymään. Jossain kohtaa se kuitenkin alkoi ärsyttämään, ja ravinto-ohjelma alkoi v*tuttamaan. Tuntui, että söin vaan samaa ruokaa kokoajan, enkä yhtään enää nauttinut siitä. Olin saanut tiputettua painoa 92 kilosta 83 kiloon.

Edelliskerralla, kun laihdutin, sain helposti viisi kiloa pois. Kun tahti hidastui, melkein pysähtyi, luovutin. Sama tapahtui nytkin, mutta pikkuhiljaa. Kesään mennessä olin lopettanut ravinto-ohjelman ja salitreenit melkein kokonaan. Heinäkuun loppuun mennessä paino oli noussut viisi kiloa. Kokeilin vielä yhtä ravinto-ohjelmaa, mutta en vaan enää pystynyt. Olin kadottanut motivaation kokonaan.

Mitä sille motivaatiolle sitten tapahtui? Uskoisin, että olin asettanut itelleni liian kovat odotukset. Kun alussa painoa tippui kilo viikossa, laskin, että kesään mennessä olisin yli 20 kiloa laihempi. Naiivi ajattelutapa, mutta sokeasti uskoin niin. Oon kyllä siinä mielessä tyytyväinen itseeni, että jaksoin niinkin kauan pitää kuria yllä. Loppuvaiheessa tosin mietin, että miksei paino enää laskekaan, miksi se on nyt niin hankalaa? Itseasiassa sain tällä viikolla tietää (tai tarkemmin varmistuksen) miksi en saanut painoa tippumaan viidessä kuukaudessa kahdeksaa kiloa enempää.

No, miten mun liikkuminen ja muuten terveellinen elämä nyt etenee? Hyvin, sanoisin. En noudata enää mitään tiettyä ruokavaliota, vaan syön ”miten haluan”. Pyrin kuitenkin siihen, että söisin suhteellisen terveellisesti kuitenkin miettien annoskokoja, ruoan laatua ja ruokailujen säännöllisyyttä, mutta en jaksa pilkuntarkasti elää. Välillä syön miten sattuu, mutta en tunne syyllisyyttä siitä. Multa kesti kauan vähentää herkkujen syömistä, mutta nyt oon siinä pisteessä, että karkkia syödään vain perjantaina, PAITSI, jos perjantailta on jäänyt jotain, niin sitten myös la ja su. Mutta pääpointti on se, että ma-to ei herkutella. Vielä sen suhteen on toivomisenvaraa. Lähitulevaisuudessa ois tarkoitus rajoittaa se karkkipäivä oikeasti vain yhteen päivään sillä, että kerta kaikkiaan ostaa kerralla vain vähän karkkia niin, ettei sitä riitä kuin yhdelle illalle. No, katsotaan miten käy. Tilanne on kuitenkin parempi nyt kuin pitkään aikaan.

Kuten aiemmin mainitsin, sain tällä viikolla varmistuksen sille, miksi mun paino tippui niin vähän ja suhteellisen hitaasti. Oon vuodesta 2016 saakka syönyt Olanzapin-nimistä lääkettä muiden lääkkeiden ohella. Se on ollut hyvä lääke enkä ole kyseenalaistanut sitä millään tavalla. Kun aloitin lääkkeiden syömisen, lihoin alle kolmessa vuodessa yli 30 kiloa. Se tapahtui niin… en tiedä, salakavalasti, etten koskaan oikein ottanut sitä puheeksi kenekään lääkärin tai hoitajan kanssa, vaikka itse kyllä tiedostin, ettei peilikuva enää ollut samanlainen tai vaatteet ei enää mahtuneet päälle. Olen kyllä aiemmin kuullut, että psyykenlääkkeet nostaa painoa, mutta en ollut tutkinut asiaa tarkemmin.

Muutama viikko sitten aloin uudestaan miettimään asioita ja googlettelin. Kävi ilmi, että Olanzapin on yksi eniten painoa nostavista psyykenlääkkeistä. Asiat alkoi kirkastumaan. Mulle ei selvinnyt miten se mekanismi toimii, joka saa painon nousemaan, mutta sen selvitin, että esimerkiksi Olanzapin lääkkeenä häiritsee aivoissa sitä aluetta, joka ilmoittaa kylläisyydestä. Olanzapinia syövä ei tuntenut kylläisyyttä samalla tavalla kuin ihminen, joka ei lääkettä syö. Selvisi myös, että Olanzapin on todella väsyttävä lääke, ja sen käyttäminen laskee tehokkuutta, mikä näkyy esimerkiksi liikkumisen vähentymisellä.

Yhtäkkiä kaikki selkeni. Kaikki se syöminen, 16 tunnin yöunet ja vaikeus saada itseään liikkelle kulminoitui yhteen syypäähän, Olanzapiiniin. Toki oon luonteeltani vähän sellainen peruslaiska ihminen, mutta kyllä mä hyvällä omallatunnolla voin syyttää Olaa monestakin asiasta. No, kun tämä kaikki selvis mulle, tein sellasen tempun mitä ei sais tehdä. Lopetin Olanzapinin syömisen. Eka vähensin puoleen, sitten lopetin. Haittavaikutuksena tuli heti unettomuus (siitä lisää myöhemmin), mutta hyvänä vaikutuksena se, että mun paino tippui kaksi kiloa kymmenessä päivässä ilman, että a) liikuin tai b) söin mitenkään erikoisesti.

Näin tällä viikolla lääkäriä, jolle kerroin unettomuudesta, painonnoususta ja lääkkeen lopettamisesta. Sen tiesin, että olin lopettanut Olan liian nopeasti, ja sovittiinkin, että otan sen uudestaan käyttöön niin, että syön 5 mg päivässä (aiempi annos oli 20 mg) kuukauden ajan ja sen jälkeen tiputan annoksen 2,5 mg kuukauden ajaksi. Ja sitten lopetan. Tämä siis vain sen takia, että pystyisin nukkumaan. Lääkäri selitti unettomuuden jotenkin niin, että mun kroppa on tottunut jo tiettyyn määrään kyseistä lääkettä, ja nyt kun se ei yhtäkkiä saa sitä, se ei tiedä miten toimia. Siksi en saanut nukuttu.

Mutta, en millään malta odottaa kahta kuukautta, että saan lopettaa tuon ja alkaa seuraamaan miten se vaikuttaa mun painoon. Sen lisäsi, että tutkimustulokset osoittaa, että Ola lihottaa, myös mun lääkäri myönsi sen ja sanoi, että uskoo mun painon tippuvan hitaasti, mutta varmasti mun ihannepainoon! Jes! En nyt odottele mitään ihmettä enkä todellakaan aio vaan maata sohvalla ja kuvitella, että kilot karisee itsekseen, mutta uskon siihen, että jonkinlainen positiivinen vaikutus lääkkeen lopetuksella on mun painon suhteen.

Sellasta. Tulipa pitkä teksti. Ajattelin aluksi, että kirjoittelisin lisää mun ajatuksista ja mitä tulevaisuudessa on luvassa, mutta jätän ne toiseen kertaan. Saapa lisää säpinää tänne, eikä tekstitkään karkaa aivan liian pitkiksi. Sen kuitenkin sanon, että henkisesti mä voin tosi hyvin! Oon onnellinen. Välillä turhautunut, mutta pääosin tosi tyytyväinen mun elämään ja olotilaan. 🙂

Palaan asiaan korkeintaan viikon päästä osan #2 merkeissä! Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti! Jos tulee mieleen kysyttävää, niin bring it on, vastaan kyllä 🙂

Tiia

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi