Kun minut raiskattiin tammikuussa 2016, pääsin psykiatriselle osastolle Keroputaan sairaalaan. Se oli minun pelastukseni. Alkujärkytyksen laannuttua vointi alkoi olla parempi, mutta pian tapahtui romahdus: menin psykoosiin. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kuulin ja näin harhoja ja uskoin niihin täysin. Mitään en siitä muista, mutta tarina kertoo, että olen ollut vakuuttunut siitä, että sairaalan ulkopuolella on miehiä, jotka olivat tulossa tappamaan ja raiskaamaan minut. Pelkotilojen lisäksi muun muassa kukkaruukut ja huonekalut lentelivät minun toimesta.

Kaiken kaikkiaan vietin puolentoista vuoden aikana seitsemän eri jaksoa osastolla. Lyhimmillään olin sairaalahoidossa kahdeksan päivää, pisimmillään kolme kuukautta. Yhtäjaksoisesti en neljän seinän sisällä ollut, vaan Keroputaan käytäntöön kuuluu, että potilas on vapaa kulkemaan omien menojen mukaan. Saatoin siis joskus olla päivän, kaksikin kotosalla, välillä tein töitä sairaalasta käsin ja kävin tapaamassa ystäviäni kaupungilla.

Minulla on todella huonot muistikuvat sairaalassaolosta. Oikeastaan kaikki mitä tiedän, pohjautuu siihen, mitä olen vierailulla käyneiltä ystäviltäni kuullut sekä mitä olen potilaskertomuksista lukenut. Muistan joitain pieniä asioita: miten makasin sairaalan sohvalla ja luin Agatha Christietä, kävin lenkillä hoitajien kanssa, poltin röökiä ketjussa, kun ei ollut muutakaan tekemistä, soitin Youtubesta musiikkia toisille potilaille.

Mitä tulee diagnooseihini, ne vaihtelivat puolentoista vuoden aikana jonkin verran. Vasta ennen marraskuista muuttoani pohjoisesta etelään, diagnoosit vakiintuivat. Tällä hetkellä ne näyttävät siis tältä:

F60.31 Rajatilatyyppi (joka tarkoittaa epävakaata persoonallisuutta)
F31.9 Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö
F43.1 Traumaperäinen stressihäiriö

Nyt uuteen paikkaan muutettuani lääkäri haluaa vielä arvioida diagnoosien paikkaansapitävyyttä. Varsinkin kaksisuuntaisen määrittäminen I- tai II-tyypiksi on työnalla.

Miltä minusta sitten tuntuu elää tällaisten diagnoosien kanssa? Itseasiassa hyvältä. Minulla ei missään vaiheessa tullut sellaista vaihetta, etten pystyisi hyväksymään tilannetta. Diagnoosit saatuani olin enemmänkin onnellinen: vihdoin löytyi selitys kaikelle! En olekaan ollut tyhmä, laiska ja saamaton, vaan mieleltäni sairas, ja olisin tarvinnut oikeanlaista hoitoa jo kauan sitten.

Toisaalta monesti pohdin sitä, että kuinka kauan olen tietämättäni sairastanut? Oireet kuitenkin tulivat esille vasta raiskauksen jälkeen. Onko niin, että minussa on koko elämäni ajan ollut alttius sairastua, mutta vasta traumaattisen kokemuksen myötä häiriöt tulivat esille? Mitä olette mieltä? Onko jollain muulla kokemusta siitä, että jonkin tapahtuman johdosta oireet alkoivat näkyä?

Entä miten kauan teillä kesti hyväksyä omat diagnoosit?

Comments are closed.