Ahdistus vie, minä vikisen

4
238

Heippa pitkästä aikaa! Edellisestä blogikirjoituksesta onkin ehtinyt vierähtää muutama kuukausi. Syy tauolle on yksinkertaisesti se, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa tai aihetta, josta haluaisin kirjoittaa.

Viime tekstin jälkeen mun elämässä ei pitkään aikaan oikein tapahtunut mitään erikoista. Toukokuulla aloitin työkokeilun yhdessä säätiössä, mutten pystynyt olla siellä kahta viikkoa pidempään, kun jouduin sairaslomalle. Olin tosi pettynyt itseeni, etten pystynyt suorittamaan kokeilua loppuun asti. Aloin miettimään, että onko minusta enää koskaan työelämään.

No, ne ajatukset jäi aika nopeasti taka-alalle. Arki kulki mukavasti eteenpäin: etsin duunia ja katselin vanhoja Salkkareita sohvalla löhöten. Olin herkkulakossa enkä koskenut alkoholiinkaan kahteen kuukauteen. Pari viikkoa sitten päätin lähte ex temporee -reissuun, ja junailin Etelä-Pohjanmaalle moikkaamaan perhettä. Mun kaverilla oli myös häät tulossa, joten sekin oli yksi syy lähteä matkalle.

Se ihanan tasainen elämä loppuikin sitten yhtenä päivänä seinään ihan ilman mitään varsinaista syytä. Mua alkoi ahdistamaan henkeä ihan hirveästi. Hiki valui ja tärisin. Tuntui, ettei keuhkot jaksaneet toimia. Menin käymään terveyskeskuksessa, jossa sain lisähappea. Lääkäri totesi, etten ole siinä kunnossa, että voisin kotiutua, joten hän teki lähetteen Seinäjoelle keuhkokuvaukseen.

Mua vähän pelotti tuo Seinäjoelle matkaaminen (matkan pituus noin 60 kilometriä), koska oon nyt kolme kuukautta kärsinyt pahoinvoinnista, joka on pahimmillaan aina matkustaessa. Hurautin taksilla S-joelle, kolme kertaa piti pysähtyä oksentamaan. Yäk.

Seinäjoen keskussairaalassa otettiin verikokeita ja se keuhkokuvaus. Kaikki oli niinkuin pitikin. Syke koholla, mutta se on ollut mulla koholla jo pitkän aikaa. Terveen papereilla sit takaisin Kauhajoelle (matka meni ilman oksentamista, jes!). Ajattelin ja toivoin, että tämä hengenahdistus oli ainut laatuaan. Olin väärässä.

Siitä alkoi melkein jatkuva hengenahdistus. Koska mitään fyysistä syytä ei löydetty, aloin epäillä, että kaikki onkin mun päästä kiinni eli henkistä pahoinvointia.

Kaikki onkin nyt eskaloitunut siihen, etten kerta kaikkiaan pysty enää käymään kaupassa, apteekissa, missään, missä on ihmisiä. Hengittäminen on hankalaa ja tuntuu, että oksennan ihan just. Teen välillä hengitysharjoituksia. Ne auttaa kotioloissa, mutta ei muualla.

Perjantaina ajeltiin Kauhajoelta Helsinkiin äitin kanssa (kun en julkisilla voi mennä). Oltiin sovittu, että kiepataan Tuurin kyläkaupan kautta. Pelkkä ajatuskin ahdisti ihan hulluna! Sehän on aivan valtava laitos koko kauppa, sieltä ei noin vaan pääsekään pois, jos jotain tulee. Lääkitsin itteni sit Olanzapinilla ja Diapamilla siihen kuntoon, että pysyin just ja just hereillä ja tässä maailmassa vielä kiinni. Jonkun verran se auttoikin, mutta kyllä me aika vikkelästi koko pulju kierrettiin, että päästiin ulos nopeasti. Huh.

Mä olen aina ollut tosi harmissani niiden ihmisten puolesta jotka kertovat, etteivät pysty käymään julkisilla paikoilla, ja miettinyt, että olen onnekas, kun mulla ei sellaista hidastetta tai estettä elämässä ole. Mutta nyt se on sitten osunut omalle kohdalle.

Haluaisin kovasti hakea töitä, mutta en uskalla. Pahoinvoinnin takia en voi matkustaa työhaastatteluihin ja ahdistuksen takia en voi haastatteluissa olla. Ja sitä paitsi miten edes pystyisin tekemään töitä? Jos lähikaupassa käyntiä varten pitää pari tuntia aiemmin alkaa lääkitä itseään, että selviää kymmenen minuutin reissusta, niin miten ihmeessä mä voisin selvitä kahdeksan tunnin työpäivästä?

Kuten otsikkokin sanoo; ahdistus vie, minä vikisen. Niin se on. Pelottaa, että tämä kaikki oli nyt tässä; että enää ei ole paluuta turvallisen tasaiseen arkeen.

Miten te olette selvinneet pahasta ahdistuksesta, joka vaikuttaa sekä fyysisesti että henkisesti teidän jokapäiväiseen elämään?

4 KOMMENTIT

  1. Mulla oli samaa noin 8 vuotta sitten, olin silloin aika hukassa, ei ollut ammattia eikä töitä. Paniikkihäiriön paheni, niin että tuntui että syke oli jatkuvasti koholla ja henkeä ahdisti. En pystynyt käymään edes lähikaupassa. Hain sitten apua ja sain mielialalääkityksen ja kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa reilu vuoden ajan. Kun mielialalääkitys alkoi auttamaan, aloitin urheilemaan, oloni koheni entisestään urheilun ja juttelun avulla. Reilu vuoden päästä siitä lopetin lääkkeet ja opin jutteluavulla paljon itsestäni mm olemaan armollisempi itselleni (olen aika perfektionisti). Nykyään menee hyvin, mulla on ammatti ja olen töissä, ja harrastan säännöllisesti liikuntaa, mikä on hyväksi mielenterveydelle.

    • Kuulostaa tutulta. Mulla on ollut lääkitys (tai lääkityksiä) jo muutaman vuoden ajan. Nyt tehtiin pieniä muutoksia, joista pitäisi olla apu tähän ongelmaan. Katsotaan miten käy. Ajan kanssa, ajan kanssa…

      Tiia

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi