Kun kuitenkin aina, on elämä laina

1
529

Luin eilen uutisista pesäpalloilijan kuolemasta. Hän oli verrattain nuori, vain 34-vuotias. Kuten yleensä aina, kuolinilmoitukset saavat minut yleensä hyvin surulliseksi, vaikka en ihmisestä olisi koskaan sitä ennen kuullutkaan. Varsinkin nuorten ihmisten kuolemat kuristavat kurkkua kaksinkertaisesti enemmän. Mitä elämällä olisi hänelle ollut vielä annettavaa, mitä kaikkea hän olisi vielä voinut kokea, miten paljon hänen vuosissaan olisi ollut elämää?

Kuolemasta puhuminen saatikka kirjoittaminen ei ole koskaan helppoa. Minusta tuntuu, että ihmiset haluavat ajatella edes joskus olevansa kuolemattomia, sillä kuolema on hyvin outo ja pelottava, sillä emme tiedä sen jälkeisistä tapahtumista juuri mitään. Siksi on vain helpompaa pyyhkiä se pois mielestä, olla kuin sitä ei olisikaan. On helpompaa ajatella,että  ei kuolema minua koske vielä pitkään aikaan. Se on itsensä suojelemista, joka on ymmärrettävää. Jos kuolemaa ajattelisi koko ajan, se vain masentaisi.

Eniten minua raastaa se, että elämän ja kuoleman raja on erittäin hiuksenhieno. Yhtenä hetkenä sitä on elossa, mutta sitten toisena  kuollut. Se tuntuu jotenkin vaan niin epätodelliselta ja epäreilulta, jos kuolemaa ei ole voitu ennustaa. Kaikki päättyy kuin nyrkiniskusta tai salamasta. Sitten mikään ei enää ole ennallaan.

Kuten tässä pesäpalloilijan tapauksessa, nuoren ihmisen kuolema pysähdyttää minut miettimään asioita. Jos vaikka minä kuolisin vuoden päästä, miten viettäisin viimeisen vuoden, joulun, juhannuksen, viimeisen viikon ja viikonloput, viimeiset päivät, tunnit ja hetket. Jos kuolinpäivän tietäisi sitä viimeistä vuotta ja kaikkea siihen sisältyvää, osaisi arvostaa paljon enemmän. Mutta jos kuolemasta ei tietäisi, voisi sen ajan käyttää sen murehtimiseen, mitä ei voi saada sekä turhaan valittamiseen.

Erinin On elämä laina -kappale on minusta muistutus siitä karusta tosiasiasta, että emme elä ikuisesti, vaan elämä on tosiaan niin kuin laina. Usein emme muista arvostaa elämää tai olla kiitollisia, mitä meillä on. Havittelemme vain koko ajan enemmän ja enemmän sekä haikailemme tulevaa ja mennyttä keskittymättä ja nauttimatta nykyhetkestä. Yleensä juuri kuolemasta kuuleminen pysäyttää meidät miettimään ja arvostamaan elämäämme, vaikkei se aina olekaan täydellistä. Koska jonakin hetkenä meiltä voidaan viedä pois jotain tärkeää tai koko elämä. Vaikka asiat voisivat aina olla paremmin, niin meidän pitäisi silti yrittää olla kiitollisia siitä mitä meillä on.

Tämän lisäksi ei pitäisi turvautua sitku-ajattelumalliin. ”Minä laihdutan ensi vuonna, matkustelen eläkkeellä, aloitan uuden harrastuksen, kun lapset muuttavat pois kotoa”. Entä jos ei eläkään sinne asti? Miksi asioita pitäisi viivytellä, kun huomisesta ei voi koskaan tietää? Onko sille aitoa syytä, ettei asioita voi tehdä jo nyt? Sillä joku päivä se voi olla jo liian myöhäistä.

Nämä asiat pitäisi muistaa useammin kuin vain joskus. Ne tuppaavat vain unohtumaan arjen ja kiireen keskellä. Pitäisi vain uskaltaa tehdä haluamiaan asioita ja muistaa olla kiitollinen sekä arvostaa elämää, vaikkei se aina keltään onnistukaan. Sillä silmänräpäyksessä kaikki voikin muuttua pysyvästi.

 

1 KOMMENTTI

  1. This blog is definitely rather handy since I’m at the moment creating an internet floral website – although I am only starting out therefore it’s really fairly small, nothing like this site. Can link to a few of the posts here as they are quite. Thanks much. Zoey Olsen

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi