Esikuvia ja vanhojentansseja

1
478

Hei taas pitkästä aikaa!

Minulla on ollut niin kiireitä tässä viimeisen yli kuukauden aikana (yhdet yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoitukset, wanhat sekä tuhottomasti koulua, ettei sitä ole ollenkaan edes ehtinyt muuta tekemään kuin lukemaan, nukkumaan ja stressaamaan tuhottomasti kaikesta. (Jos haluat tietää, wanhoistani enemmän ks. https://mediakaista.edocker.com/reader/78e35c9e-23aa-11e8-92c8-00155d64030a sivulta 18 ;). Sen vain sanon, että ei sen ikimuistoisuutta yhtään liioitella, itsellenikin se oli todella ihana ja upea päivä!)

Mutta niin, siihen itse asiaan. Wanhojen ja pari viikkoa sitten Stephen Hawkingin kuolinuutisen seurauksena, aloin miettimään omia yläkouluvuosiani. Kuten monet nuoret, minäkin kärsin (hieman siis kärsin edelleenkin.) heikosta itsetunnosta. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että mediassa ei näy oikein ketään julkkista tai supermenestynyttä ihmistä, joka olisi pyörätuolissa tai joilla olisi liikuntavammaa tai muita rajoitteita. En edes ole nähnyt yhtään mainosta, (pl. apuvälinemainokset ynnä muut vastaavat.) joissa olisi pyörätuolia käyttävä ihminen.

Totta kai, välillä uutisissa julkaistaan tarinoita, kuinka joku pyörätuolilainen tai vammautunut on pystynyt perustamaan perheen tai löytänyt rakkauden tai jotain muuta sellaista, mutta ei ne uutiset minulle riittäneet, kun olin yläasteella. Toki on tärkeää uutisoida siitä, että vammaiset pystyvät elämään normaalia elämää, niin kuin muutkin, mutta en kyennyt yläkoulussa löytämään itselleni sopivaa esikuvaa. Halusin ja haluan olla se, joka tekee elämällään jotain merkittävää ja jotain, joka auttaa muita ihmisiä. Siihen haavekuvaan eivät sopineet tarinat normaalista elämästä.

Esikuvat ovat tärkeitä nuoruudessa, sillä niihin tukeudutaan ja niistä etsitään turvaa ja lohtua. Varsinkin, jos kuuluu vähemmistöön, on ensiluokkaisen tärkeää, että olisi tämmöinen esikuva. Kaikillahan näitä esikuvia ei ole, eikä tarvitsekaan olla, mutta esimerkiksi minun tapauksessani olisi ollut hyvä, että olisi ollut joku pyörätuolissa oleva henkilö, joka olisi näyttänyt, että vaikka istuisi pyörätuolissa, olisi silti mahdollista olla menestynyt ja suosittu. Että kaikki ovet ovat avoinna elämässä, vaikka olisikin pyörätuolissa ja kuuluisi vähemmistöön.

Stephen Hawking osoitti ihmisille, että vaikka ei kykenisi itse liikkumaan, syömään tai edes puhumaan, ei tarkoita sitä, etteikö ihminen kaikesta siitä huolimatta voisi olla älykäs tai edistää merkittävästi tiedettä, menestyä ja olla ihmisille muutenkin merkityksekäs. Hawking oli eräänlainen suunnannäyttäjä tässä asiassa, ja minä arvostan Hawkingia kyllä kovasti. Kuitenkin mediaan tarvittaisiin entistä enemmän juuri nuoria pyörätuolinkäyttäjiä, jotka näyttäisivät, ettei menestyminen elämässä jää kiinni fyysisistä ominaisuuksista, vaan ne psyykkiset ominaisuudet merkitsevät.

Osallistuin wanhoihin osittain siksi, että halusin näyttää ihmisille, että myös pyörätuolista käsin voi tanssia Wanhat. Haluan omalta osaltani toimia esikuvana, sillä esikuvat murtavat ennakkoluuloja ja  auttavat ymmärtämään erilaisuutta. Sen takia tämä blogikin on olemassa: Haluan näyttää ihmisille, että vaikka ei valtaväestöön kuuluisikaan ja vaikka ei olisikaan ihan terve, ei tarkoita sitä, etteikö ihmisestä voisi tulla jotain muutakin kuin ei mitään. Kaikilla ihmisillä on pienempiä ja suurempia tavotteita ja unelmia elämänsä suhteen, niin myös minulla, enkä aio pyörätuolin estää niiden tavoittelussa! Asioita voi joutua tekemään eri tavalla kuin muut, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ne tulisi tehdyksi.

There is always something you can do, and succeed at

-Stephen Hawking (1942-2018)

1 KOMMENTTI

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi