#youtoo & kato mua!

Itselleni, sille joka joskus olin.

Tuttavapiiristäni moni on ehkä kauhulla odottanut, että aionko lausua jotakin tästä #metoo -kampanjasta ja varmasti yhtä moni on jo ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun on näyttänyt siltä, että olisin kerrankin hiljaa. Ei veikkoset, olen odottanut vain ajan olevan kypsä. Ei huolta, rakkaat ahdisteli…, ei kun ystäväni pidän toki salaisuutenne.

Todettakoon alkuun, että kaikki häirintä ja ahdistelu on luonnollisesti erittäin tuomittavaa.

Minulla on kymmenenvuotias poika. Useimmiten, jos katson häntä, hän oikein kimpaantuu ja huudahtaa: -Älä kato mua! tai –Miksi sä katot mua! Sen sijaan suunnilleen saman ikäiset siskontytöt juoksevat vähän väliä näyttämässä jotakin intensiteetillä: -Kato mua, kato mua!  Olen kuullut koulukiusaamistapausten perusteluina: – No, se katto mua.

90-luvulla meillä ei ollut koulussa kännyköitä, joita tuijottaa. Me todellakin tuijotimme toisiamme, tulimme katsotuiksi ja nähdyiksi niin hyvässä kuin pahassa. Jos joku meistä olisi kannellut toisen katsoneen toista väärällä ilmeellä tai liian pitkään, siitä ei olisi seurannut yhtään mitään. Se olisi kuitattu – Voi hyvänen aika, katso takaisin!, heitolla.

Vaikka maailma muuttuu jatkuvasti, tosiseikka lienee, että miehet eivät ole koskaan osanneet olla naisten kanssa oikein. #metoo –kohu hillitsee entisestään niitä miehiä, jotka ovat olleet jo aikaisemminkin hillittyjä. Aloitteita ei enää osata tai uskalleta tehdä. Osittain jo pelonkin takia nuoret eivät enää haluakkaan parisuhteita ja perheitä. Ketjun loppupäässä kärsii jopa syntyvyys.

Olen kohdannut työssäni paljon toinen toistaan ujompia nuoria poikia. Heillä ei välttämättä ole ympärillään ainuttakaan parisuhdemallia tai ylipäätään mallia naisten ja miesten välisestä tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta. Heille paras lähestymisyritys, johon he ehkä koskaan tulevat naisten suhteen yltämään on muutaman rohkaisuryypyn jälkeen: -Beibi, sulla on hyvät tissit!, kommentti. Nykystandardeilla tuo olisi yksiselitteisesti ahdistelua.

Niin iljettävää kuin ahdistelu onkin, meidän tulisi puhua myös siitä, että miksi sitä tapahtuu ja minkälaisissa tilanteissa nämä miehet oikein ovat. Muuten voi käydä niin, että laitamme myymälävarkaat vankilaan ilman ymmärrystä, että he varastavat, koska heillä on nälkäiset perheet, eikä rahaa ruokaan. Toisaalta osa ahdistelusta on koulukiusaamista vietynä seksuaaliselle tasolle. Koulun välitunnilla toisen lapsen rahojen viennissä ne karkkirahat ovat pieni ilo, se sortaminen on se juttu ja tärkeintä.

Ahdistelun kirjo on laaja: toisessa päässä on hölmö, häiritsevä ja illan pilaava tissikommentti, toisessa päässä on seksiin pakottavan valta-asemaansa hyväksikäyttävän henkilön nautinto siitä, että toinen itkee avuttomuuttaan. Ensimmäiset tarvitsevat järkevämpiä sosiaalisen toiminnan malleja sekä oman toiminnanohjausta ja jälkimmäiset linnaa. Ilmiönä ahdistelua ei voi niputtaa yhteen muottiin sopivaksi.

Maailma on sillä tavalla karu, että useimmiten ihmiset toimivat ainoastaan siten, miten osaavat, eivätkä tajua, että pitäisi oppia uutta.

Olin monella tapaa erilainen teini. Karkasin mm. selkeästi alaikäisenä salaa äidiltäni Suomen Kristillisen Liiton puoluekokoukseen Lappeenrantaan. Ei kuulosta kovin paheelliselta teolta, mutta karkumatkaan liittyi rahattomuus ja sitä myöten yön viettäminen tuntemattoman kaupungin linja-autoasemalla. Siellä sitten seisoskelin keskellä outoa kaupunkia kirkkaansinisissä luomiväreissä odottamassa aamua sillä seurauksella että paikallinen mies, jonka tarkoitus oli ostaa seksiä, poimi minut kyytiinsä. Monitasoisesta sinisilmäisyydestäni johtuen hämmennys hänen asunnollaan oli melkoinen, kun hänelle selvisi että ”jumalauta tuo teini on oikeasti alaikäinen ja menossa seuraavana aamuna johonkin jeesuskokoukseen”. Hän oli ajatellut tuon kauniiksi kehyskertomukseksi itseni myymiselle. Itse taas en voinut kuvitellakaan, että joku voisi tulkita yöllä bussiasemalla vähäpukeisena seisoskelun tarkoittavan seksin myymistä.

Kaverini mies kertoi taannoin tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen voi kokea aitoa empatiaa ja välittämistä vain noin viittätoista lajitoveriansa kohtaan.  Niin tai näin tuona aamuyönä tuo tuntematon mies teki minulle hieman kuivahtaneesta kauraleivästä juustovoileipiä, tarjosi yösijan, kuskasi aamulla kokouspaikalle ja antoi vielä sen verran rahaa, että voisin yöpyä seuraavan yön hotellissa. Jäljemmin olen ajatellut hänen olleen enemmän seuran kuin seksin tarpeessa.

Miesten maailmassa voi olla häpeällisempää ilmaista olevansa yksinäinen kuin kertoa käyvänsä huorissa. Geneerisesti helposti tuomittavilta tuntuvat teot saattavat kummuta inhimillisestä katsotuksi tulemisen tarpeesta.

Osin samasta tarpeesta johtuen, olen itsekin käyttäytynyt nuorempana varsin provosoivasti. 90-luvun lopulla oli kutakuinkin tavanomaista kulkea tyttöporukalla erilaisissa tapahtumissa napapaidoissa, joissa oli teksteinä: ”Hello Boys!”, ”wine me, dine me, 69 me”, ”rich bitch” jne.  Saimme hakemaamme huomiota, eikä meille tietenkään tapahtunut mitään. Kasvoimme maailmassa, jossa tuolla tapaa rajojen kokeileminen oli turvallista.

Mielestäni yksi tukalimmista ahdistelumuodoista on, kun yksipuolisesta ihastumisesta tai jopa rakastumisesta hullaantunut henkilö ahdistelee. Tunteet edellä toimiminen, on jokseenkin sallittua ja painetaan helposti villaisella. Välittäminen ja romanttiset tarkoitusperät eivät ole sen jalompia motiiveja ahdistelemiselle kuin vaikka puhdas himo.

Ennen syntisten kivittämistä on hyvä kurkata peiliin ja muistaa, että lähes jokainen on varmasti joskus tehnyt jotakin harkitsematonta; joko tahallaan tai ajattelemattomuuttaan. Olemme yksilöinä vastuussa siitä, mitä olemme tehneet ja miten aiomme toimia jatkossa. Miehet, kuin sen kummemmin naisetkaan, eivät voi olla kollektiivisesti vastuussa koko sukupuolestaan.

En missään nimessä halua vesittää #me too –kampanjan ydinajatusta, asioiden sanoittaminen ja läpinäkyväksi tekeminen luovat uusia sukupuolten tasa-arvoa edistäviä toimintamalleja. Kampanja ei poista jo tapahtuneita ahdistelutapauksia, eikä vähennä niiden aiheuttamaa suunnatonta tuskaa, mutta tekee askel askeleelta tunteista puhumisen vähemmän häpeälliseksi.

Ihmisyyden ei kuitenkaan pitäisi olla sellaista, että sitä pitää pahoitella tai hävetä, jos ei osannutkaan lähestyä toista.

6 KOMMENTIT

  1. Asiaa kirjotit! Minusta on ihan normaalia, että ihmiset katsovat toisiaan, ei ihan jokaikistä katsetta pidä pitää ahdisteluna. Siksihän meillä on silmät että näemme ympärillemme, tirkistely ja tiirailu on eriasia 😄

  2. Nyt on hyvä kirjoitus! Ihan kaikkea katsomista ei pidä pitää ahdisteluna. Joskus tuntuu jopa kivalta kun joku katsoo hiukan pidempään. Ahdistelu on sitten asia edikseen.

    • Voi kiitos! Nimenomaan noin – tässä #metoo -kampanjassa niputetaan laaja ja kirjava ilmiö yhteen. Sitä paitsi ihmisten kiinnostus toisiaan kohtaa tekee elämästä pääsääntöisesti värikästä, kiinnostuksen osoitusta, hyväntahtoista katsomista/ihailua ei pitäisi sekoittaa ahdisteluun.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi