Pyhäinpäivä tunteilla

Syksy – marraskuu on rintasyöpätutkimusta esillä pitävää aikaa; on Roosanauhakampanja, Movember ja niin kuin muinakin vuodenaikoina syöpään kuolevia kavereita ja kavereiden sukulaisia. Kuolema tuo ihanan ajaton teema.

Löysin kodinhoitohuoneen alakaapista kuolleen äitini jäljiltä käyttämättömän purkin Linna Shampoota. Ajattelin, että kylpyhuoneessa se tulee käytetyksi. Näin ollen olenkin ajatellut nyt noin kuukauden hiuksia pestessäni tuon Linna Shampoopurkin olevan viimeisiä tällä tapaa hyödyllisiä äitini jäljiltä löytyviä käyttötavaroita.

Läheisen kuolema jättää jälkeensä monenlaisia tunnetiloja: tyhjyyttä, ikävää, pelkoa, vihaa, katkeruutta ja huonoa omaatuntoa. Lapsista puhuttaessa läheisen menetyksellä on vääjäämättä vaikutus emotionaaliseen kehitykseen. Syövästä puhuttaessa unohdetaan usein, miten karuja aisti- ja tunnekokemuksia se aiheuttaa sivusta seuraajille.

Äitini kuoli levinneeseen rintasyöpään helmikuussa 2015 sairastettuaan sitä kahdeksan vuotta.  Olemme siskoni kanssa miettineet, miksi hänen kuolemansa on enemmän pinnalla syksyisin, vaikka hän kuoli keväällä. Lapsemme, jotka ovat tätä nykyä 10-, 9- ja 7-vuotiaita, ovat kasvaneet maailmassa, jossa ollaan jatkuvasti vakavasti sairaita ja toisaalta jatkuvasti huolissaan. Joka päivä kahdeksan sairasvuoden ajan, viimeistään saatuamme lapset nukkumaan, soitimme siskoni kanssa toisillemme ja päivittelimme äitimme vointia. –Kertookohan se meille kaiken? –Näyttikö se susta tänään jotenkin sairaammalta kuin eilen? –Mitähän seuraavaksi tapahtuu? Olisi yksinkertaisesti naiivia olettaa, ettei lapsemme olisi vaistonneet tai huomanneet jatkuvaa pelkoa ja huolissaan oloa tai ettei se olisi vaikuttanut heihin mitenkään.

Jokin aika sitten menin lupaamaan pojallani akvaarion, sain kaikenlaisilla verukkeilla venytettyä sen hankintaa kuitenkin kesäloman alkuun. Kesäloman alussa lupaus oli vihdoin lunastettava. Poika valitsi altaan pohjalle mustaa ja kirkkaansinistä hiekkaa ja meille muutti parvi värikkäitä miljoonakaloja. Arvatenkin aluksi kaloista kuoli osa, luonnollisesti myös syntyi uusia pikkukaloja. Kerran kävi niin, että juuri poikasia synnyttänyt kala alkoi tehdä kuolemaa. Poimin kituvan äitikalan toiseen altaaseen. Elämäni noin kolmanneksi sydäntäsärkevin hetki on, kun tuolloin 9-vuotias poikani katsoi minuun kirkkaanvihreillä silmillään ja sanoi: -Ehkä se äitikala haluaisi olla vielä hetken poikastensa kanssa.

Jäljemmin lähes itketin entistä työkaveriani tällä tarinalla. Hän kuitenkin kasvatustiedettä lukeneena fiksuna naisena, tietäen tuosta äitini kuolemasta, analysoi asiaa myös siitä kulmasta, että ehkäpä lapsesi on vain niin tottunut kuolemaan, että tuo oli enemmän sellainen pragmaattinen toimintatapa kuin emotionaalinen suhtautuminen.

Tietenkin lapsen suhtautuminen kuolemaan, on myös yksinkertaisempi, koska hän ei voi vielä täysin käsittää, mitä tarkoittaa että joku jonka on aina nähnyt, ei ole enää koskaan tavattavissa. Samaten ajatus omasta kuolemasta ei ole kehittynyt tasolle, missä on sisäistänyt sitä, miten täydellisesti kaikki vain loppuu kesken.

Pohdin kuolemaan suhtautumista myös kulmasta, että eihän ihminen ole evoluutiotasolla juuri muuttunut ja että ennen kuolema ja sen kohtaaminen oli paljon arkipäiväisempää. Ehkäpä ennen oli vain tapana olla näyttämättä tunteita ihan säälistä ympärillä olevia kohtaan. Kuolemaa oli lähellä enemmän ja olisi ollut liian raskasta kaikille kokea ja tuntea sitä jatkuvasti. Oli helpompaa esittää, ettei se ole niin iso asia ja pitää omat kuolemat sisällänsä, koska muillakin oli lautaset täynnä lähipiirin kuolemia.

Syöpäkampanjoiden yhteydessä kuulin radiohaastattelun, jossa toimittaja ylisti syövästä selvinnyttä naista taistelijaksi ja antoi ymmärtää, että asenteella ”näytetään syövälle keskaria” voisi olla vaikutusta paranemiseen. Yksilötasolla asenne voi olla jostakin kulmasta ratkaisevaa tai ainakin elämää helpottavaa. Isossa kuvassa solubiologiaan sillä ei valitettavasti ole merkitystä. Kukaan ei halua kuolla syöpään ja jos joku jossakin vaiheessa luovuttaakin, niin hän tekee sen vasta siinä vaiheessa, kun kaikki mahdolliset kortit on käännetty.
Vaikka mielialan vaikutuksen teho sairauksissa on välillä hämmentävä, sen mystifiointi lienee turhaa. Raaka analyysi osoittaa, että lopullisena hyötynä on vain alhaisempi adrenaliinitaso ja enemmän henkistä puhtia liikkua edes vähän lisää. Tällöin voi syntyä enintään hetkellinen etulyöntiasema elimistön immuunijärjestelmälle.

Aivot ovat muokkaantuvat ja näin ollen ihminen selviää paljosta. Se miten syöpää sairastava omainen vaikuttaa ympäristöönsä on luonnollisesti erittäin tapauskohtaista. Toisaalta on helppoa sulkea paheneva taudinkuva mielestä ja uskoa potilaan vakuuttelua ensi kesän matkoista, toisaalta voidaan vitsailla että kannattaa ostaa sairastavalle sellaiset joululahjat, joista itse tykkää, koska kohta ne jää itselle kuitenkin.

Meille oli alusta lähtien selvää, että äitimme kuolee kotiin. Varsinainen saattohoito-osuus kesti vain muutaman päivän. Vielä toiseksi viimeisenä elinpäivänään äitimme jaksoi istua kanssamme illallispöydässä. Vaikka tuolloin kuolema jo todella kolkutteli ovia, näyttelimme roolimme siten, että kaikki olisi ennallaan. Puhuimme tulevasta laskiaisesta, töistä ja siitä että osa lapsista tarvitsisi uusia talvivaatteita. Viimeisestä ateriasta äidilleni mieleen jää myös tapahtumaketju, jossa poikani pudottaa laskiaispullan ja josta minä sitten hänelle vaatteiden sotkemisesta jäkätän sen verran, että hän menee yläkertaan mököttämään. Viimeinen ateria oli elämän makuinen, sen kaikkine makuineen. Kun elämä on ollut sellaisenaan hyvää, niin viimeisinä hetkinä ei ympärilleen juuri muuta kaipaakaan.

Sen, että joku on poistumassa keskuudestamme, ei pitäisi värittää loppuajan vuorovaikutusta. Kuolema koskettaa kuolevaa sen aikaa, kun tämä on elossa. Kuoleman jälkeen ainoa, millä on merkitystä on jäljelle jääneiden yritykset tulla toimeen menetyksen kanssa. Miljoonakalaäiti ei enää katsele lapsiaan.

Stressaaviin tilanteisiin suhtautuminen on äärimmäisen yksilöllistä. Äitimme kuolemaa seuratessamme nukuin paljon ja siskoni puolestaan valvoi tauotta.  Kun äitimme veti viimeisen rohisevan hengenvetonsa, järkyttävintä oli, että mikään muu ympärillä ei pysähtynytkään; radiossa jatkui sama kappale, vaikka yksi maailma lakkasi olemasta.

Miljoonakala ei enää ui. Kaikkien näiden suorien ja projisoitujen tunteiden jälkeen sitä uskoo ja toivoo, että läheisen kuolema on kamalinta, mitä elämä voi tarjota ja samalla pelkää, mitä jos ei olekaan.

Hyvää pyhäinpäivää!

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi