Kesytetty epävarmuus

Epävarmuus sinä lapsuuteni rakkain henkisen harjoituksen haaste. Sinun vuoksesi horjuvien ja ennalta-arvaamattomien  tuulien puhaltaessa, maailma on jännä ja täynnä elämän riemua.

Viehätyin lauseista jo alaikäisenä. Yksi lause-ensirakkauksistani tapahtui 90-luvun lopussa tai 2000-luvun alussa, luin Me Naiset –lehdestä silloisen Saimi Nousiaisen, nykyisen Hoyerin kolumnin: Suurinta kärsimystä on epävarmuus. Olin vaikuttunut ja tein tekstistä lukuisia omia versioita. Tekstin ydinajatus oli, että kärsimystä aiheuttaa epävarmuus ja että konkreettista kärsimystä aiheuttavat teot kumpuavat lähtökohtaisesti epävarmuudesta. Totta, esimerkiksi perhesurmissa tullaan murhatuksi ja juurisyynä on usein epävarmuus; ”tuo toinen ei rakasta minua enää”. Isommassa mittakaavassa uskonsodat, nälänhätä ja erilaiset kansainväliset konfliktit kumpuavat epävarmuudesta; peloista, arvailuista ja olettamuksista. Oletetaan toisella olevan jotakin sellaista, joka on välttämätöntä myös itselle.

Saimi toi kolumnissaan esille myös kulman, että odotettaessa mahdollisesti huonojakin uutisia on parempi saada huonot uutiset tietoonsa kuin velloa epävarmuudessa. Ne, jotka ovat odottaneet tietoa esimerkiksi omasta tai läheisen diagnoosista allekirjoittavat varmasti tämän. Huonotkin uutiset tuovat tilanteeseen kuin tilanteeseen hetkellisen huokaisuhetken; tiedetään ja voidaan toimia. Tekeminen, hihojen kääriminen on aktiivisuutta, odottaminen on kiikkumista epävarmuuden, pelon ja synkkien aavistusten välillä. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että tieto kuolemasta on parempi kuin pelko, mutta siltäkin voi tuntua.

Voi Luoja, miten vaikuttunut näistä ajatuksista aikoinaan olin. Saimi ikään kuin oikeutti vihani epävarmaa nuorta elämääni kohtaan. Sain jotenkin oikeutetusti ja virallisesti olla vihainen äidilleni, jonka kanssa asiat eivät käytännössä koskaan olleet siten, kuten hän kertoi niiden olevan. Olin lähemmäksi 20-vuotias, kun ymmärsin että epävarmuuden sietämättömyys on jokseenkin normaalia.

Pelko, joka johtuu epävarmuudesta saa meidät toimimaan ja olemaan aktiivisia. Opiskelemme, liikumme, syömme terveellisesti ja käymme töissä pelosta. Emme uskalla kohdata kammottavia seurauksia, joita toimintojen keskeyttäminen voisi aiheuttaa. Paino käsitteellä voisi – emme tiedä, mutta silti olemme kauhuissamme pelkästä mahdollisuudesta.

Nykytyöelämän vaatimukset ovat rankassa ja syvässä ristiriidassa tyypillisen ja perinteisen epävarmuuteen suhtautumisreaktion kanssa. Oikeastaan nykyisin työelämässä varmaa on vain muutos, valittavaksi jää suhtautuminen siihen. Harva meistä tietää, millaista hänen työnsä tulee olemaan vuoden päästä, vielä harvempi pystyy ennustamaan viiden tai kymmenen vuoden päähän.

Näin vanhanaikaisesti ajattelin ihmismielestä, kunnes silmiini osui jotakin käänteen tekevää.

Tiede –lehdessä (12/17) oli artikkeli masennuksesta, uusimman tiedon mukaan masennus aiheuttaa tulehdusreaktion aivoissa. Aivojen puolustussolujen on havaittu toimivan sitä vilkkaammin, mitä vakavampi masennus on. Yksinkertaistettuna on siis todettu, että elimistön puolustusjärjestelmä aktivoituu myös henkisistä uhkista; stressi, huoli, pelko, järkytys ja epävarmuus. Tämä on luonnollistesti evoluutio- ja lajin säilymisnäkökulmasta etu: yksilöt, jotka osaavat varautua tuleviin vastoinkäymisiin eivät ole epävarmuuden uhreja, vaan säätelevät sitä ja menestyvät. Ajatuksella voi hieman leikitellä siihen suuntaan, että parhaitenhan tämän teorian mukaan pärjäävät henkilöt, jotka osaavat aktivoida aivonsa ennen immuunijärjestelmäänsä eli alkavat stressaamaan asioista etukäteen. Vannon, etten enää koskaan arvostele siskoani, joka suunnittelee jouluateriaa jo pääsiäisen aikoihin. (Jäljemmin sisko ryhtyi menestyväksi elintarvikealan yrittäjäksi, joten teoriassa voi tosiaan olla perää.)

Näin maallikon korviin on hieman paradoksaalista, että henkilöt, jotka valmistautuvat epäonnistumisiin, myös henkisiin, selviytyvät parhaiten, mutta toisaalta ovat taipuvaisempia masentumaan.

Käyttäytymistaloustieteilijä Thaler on osoittanut tutkimuksillaan muutaman osin tähän liittyvän vinkeän seikan. Mitä isommasta asiasta on kyse eli mitä suuremmat panokset on pelissä, sitä todennäköisimmin ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti ja onnistuvat. Teoriat oppimisen ihanteista ja siitä, että kertaus on muka opintojen äiti voi heittää kaivoon. Opimme kyllä asioita kertauksen kautta: sään mukaisiin vaatteisiin pukeutuminen, mahdollisuus harjoitella vähintään 365 kertaa vuodessa, mutta yhtälailla onnistumme asioissa, joita teemme maksimissaan muutaman kerran elämässä, esimerkiksi puolison valitseminen.

Lähes sietämättömäksi käyttäytymisen tutkimisen tekee se, että toisin kuin oletamme, mieltymyksemme eivät ole rationaalisia, eivätkä hyvin määriteltyjä. Olemme ristiriitaisia itsemme kanssa ja se ei näytä haittaavan meitä. Yhtä lailla ja samanaikaisesti henkilö voi ajatella pitävänsä enemmän kissoista kuin koirista ja koirista enemmän kuin kissoissa. Asiat voivat yhtä aikaa olla sekä tosia että epätosia. Tiedon ei tarvitse olla totta, mutta epävarmuus aiheuttaa huolta ja kipua.

Joten tarkemmin ajateltuna ja lumoutumisestani huolimatta, sori Saimi taisit olla väärässä, epävarmuus ei ole suinkaan suurinta kärsimystä vaan osa ihmismielen arvoituksista.

Ja voihan Mami epävarmuuteen totuttaminen ja siihen kasvattaminen nousevat vielä arvoon arvaamattomaan. Kaivan muistojen syövereistä lapsuuteni kultaisimmat loitsut: katsotaan, ehkä, varmaan, luultavasti ja myöhemmin ja taion niillä itselleni maagisen tulevaisuuden.

Lähteet:

Saimi Hoyer, kolumni, Me Naiset –lehti (nro. tuntematon 90-luvun loppu – 2000-luvun alku)

Tiede –lehti, nro 12/17: Masennus on myös tulehdus https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/masennus-myos-tulehdus

Thaler, Richard, (2015) Misbehaving. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi