Jos tämä ei suututa, et ymmärrä lukemaasi

Lapsuuden usko on ihanne, koska enemmistö pystyy siihen.

Emme itsekään tiedä, mitä haluamme. Äänestämme valtavalla äänivyöryllä käytännössä kokoomuslaisen Niinistön presidentiksi. Seuraavalla viikolla vastustamme isolla lakolla Kokoomuksenkin ajamaa aktiivimallia. Ihminen, pikkukiukutteluineen on ikuinen teini; on tarve ilmaista, että on pahaolla, mutta emme missään nimessä halua ottaa lusikkaa omiin käsiimme, vaan odotamme ylhäältä päin saneltuja ohjeita, joita sitten hieman näennäisesti vastustaen noudatamme.

Kenties holhoaminen tuntuu välittämiseltä? Siinä on jotakin syvää, mihin suurin osa meistä on onneksi lapsuudessaan tottunut. Ehkäpä se, ettei meihin luoteta muistuttaa meitä menneistä tai nykyisistä ihmissuhteistamme ja saa meidät olettamaan, että pohjimmiltaan Juha Sipilä rakastaa meitä kuitenkin?

Löysin jääkaapistani joulusta jääneen avaamattoman pienen herkullisen keksivalkosuklaalevyn. Tajusin välittömästi hetkeni koittaneen, sillä tuon aarteen olemassa olosta olisin tietoinen vain ja ainoastaan yksin minä. Mietin vaihtoehtoja: vetäytyisinkö salaa makuuhuoneeseeni herkuttelemaan vai odottaisinko kellon olevan, niin paljon, että muut menisivät nukkumaan. Hetkeä myöhemmin, rohmutessani suklaata peiton alla tulin ajatelleeksi, että nykymaailmassa ihminen pystyy tekemään helposti salaa pahaa vain itsellensä. Voin syödä muiden huomaamatta liikaa, jättää lenkin välistä, nukkua huonosti, olla lukematta vuosikymmeneen ainuttakaan kirjaa tai lakata suhtautumasta uteliaasti ympäröivään maailmaan. Itseänsä on helppoa kohdella muiden tietämättä äärimmäisen huonosti.

Muiden epäreilusti tai väärin kohtelu, ei olekaan nykymaailmassa enää niin helppoa tai ainakaan vailla seurauksia, koska mikä tahansa informaatio saattaa hetkessä olla miljoonien silmäparien tiedossa ja nähtävillä.

Saatavillamme on niin paljon tietoa, pääosin turhaa, ettei kukaan tiedä, mihin pitäisi kiinnittää huomiota ja mihin ei. Presidentin kanslian nettisivut kaatuivat vauvaonnitteluista. Presidenttipari on henkilökohtaisella tasolla tuntematon suurimmalle osalle onnittelijoista. Tulisiko uutiseen reagoida vai ei? Toisaalta unohdin itse lähettää viime jouluna naapureille joulukortin, en mennyt työkaverin tupareihin, enkä sukulaisen lapsipuolen valmistujaisiin. Parin sekunnin pysähtymisellä muistan lähielinpiiristäni noin monta tilannetta, joissa olisi pitänyt toimia, mutta syystä tai toisesta olen ollut lamaantunut ja passiivinen laama.

Meitä yhdistävät verkostot lisäävät osallisuutta, mutta yhtä lailla vähentävät tunnetta, että oikeastaan juuri mikään olisi omissa käsissämme. Siinä missä lisääntynyt osallisuuden tunne tekee varmasti hyvää, mitä aiheuttaa heikkenevä oman elämän hallinnan tunne.

Kaiken viestinnän tiedetään olevan kontekstisidonnaista. Kenen tahansa sanomisista saadaan skandaali, jos yksittäiset lauseet tai sanat irrotetaan tilanteesta ja tulkitaan kuin piru raamattua. Valitettavasti yhtä lailla väärin toimimisetkin ovat kontekstisidonnaisia. Olisiko Lauri Törhönen ahdistellut lukuisia naisia ja käyttänyt asemaansa väärin, jos hän olisi voinut kuvitella, millaiseksi maailma vielä hänen elinaikanaan muuttuu? Tekeekö se hänen teoistaan hyväksyttävämpiä? Ei tokikaan, mutta miten arvioida omaa toimimista maailmassa, joka saattaa nykymuutosvauhdilla olla aamulla eri.

Ihminen on kovin paradoksaalinen. Meillä on erilaisia ihanteita, jotka liittyvät vakauteen ja tasaisuuteen; talous, yhteiskunta, turvallisuus ja no oikeastaan koko elämä. Niin kauan, kun toimintaan liittyy ihmiset ja ihmisyys vakaita tiloja on kuitenkin mahdotonta saavuttaa, koska biologisesti ainoa vakaa tila on kuolema – kaikki muu muuttuu jatkuvasti.

Ajattelemme helposti esimerkiksi kliseisesti nykynuorten olevan laiskoja. Jokainen 1818 elänyt olisi sitä mieltä, että joka ikinen, totaalisen jokainen meistä on superlaiska läskipaska, joka vaan istuu kaiket päivät ja vähän siirtelee sormiaan. Mitä työtä se sellainen muka on? Silti meidän stressitasomme saattavat olla moninkertaiset vuoden 1818 pellolla raatajaan verrattuna. Pulma on, että laiskuutta on mahdotonta verrata sukupolvien välillä, maailma on muuttunut niin paljon.

Ennen keskiössä oli ideoiden löytäminen, nyt ideamäärän rajaaminen ja ehkä jopa kaikenkarvaisten ideoiden toteuttamisen estäminen ja leviämisen hidastaminen. Ensimmäinen askel on pohtia omaa suhdetta someen ja mediaan.

Omia huippuideoitaan kannattaa koeponnistaa lähipiirillä. Oman lauman; perheen ja ystävien palaute pitää jalat maassa ja toisaalta lauma sallii ja korjaa virheet. Opin mm., että idea suklaan syönnistä yksin, on nyt vaan yksiselitteisesti äärimmäisen epäonnistunut aatos.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi