Ihmisvapaus – olkoon rauha kanssanne

Aidossa joulutunnelmassa on läsnä onni, joka muistuttaa onnettomuudesta.

Niin paljon kun läheisistäni pidänkin, en voi väittää ettenkö olisi odottanut jo kolmannen joulunviettopäivän iltana pian alkavaa ihmisvapaata aikaa ja rauhaa. Itselläni oli joulunaikaan talo kolme päivää täynnä eri tavalla sukuun ja perheeseen liittyviä ihmisiä. Elin todeksi Jeesuksen 5 leipää ja 2 kalaa -vertauksen. Kauniin turkoosin ruokapöytäni ääreen, jonka päälle olen kattanut lähinnä itämaista bordellia muistuttavan kattauksen, on kolmena päivänä kokoontunut illalliselle kymmenkunta aikuista ja useampi lapsi – siitä huolimatta jouluruoka ei vähene. Hyvällä tahdolla tai jouluruoalla ruokkii näköjään oikeastikin koko kylän, joka muuta väittää valehtelee.

Tuomas Enbuske kirjoitti Iltalehden kolumnissaan keinoja välttää kammottavien sukulaisten tapaaminen jouluna, mutta Tuomas entä, jos ne sukulaiset tulevat vuodesta toiseen, vaikka kaikki ehdottamasi keinot on käytetty. Siskon uudelle deitille on tarjottu pääsiäisaterialla pääsiäiskissaa. Olen kieltäytynyt tekemästä mm. kinkkua tai muitakaan geneerisesti hyväksyttyjä jouluruokia. Muistan myös jokaisella tapaamisella kertoa, miten hirvittäviä ihmisiä nämä sukulaiseni ovat ja miten olen heidän kanssaan tekemisissä oikeastaan vain ja ainoastaan pakosta.

Aikanaan jätin vaarini hautajaisiinkin menemättä, koska samalle päivälle sattui tärkeämpää menoa, nimittäin silloisen työpaikan pikkujoulut. Silti nämä jäljelle jääneet ihmiset vaeltavat vuodesta toiseen luokseni viettämään joulua. Tuolloin muuten, Tuomas, käytin samaa perustelua kuin sinä: länsimaisen kulttuuriin hyviin puoliin kuuluu se, että perheen ja ystävät voi valita ja ajan viettää itselle tärkeiden henkilöiden kanssa ja ettei biologialla ole mitään tekemistä asian kanssa.

Yllätyksekseni tässä keski-iän kynnyksellä ja ehkäpä äärimmäisten menetysten myötä omalle laumalle on selittämättömästi alkanut antamaan myös arvoa. Olinpa millainen tahansa tai teinpä, mitä vaan – nämä ihmiset tulevat luokseni. Ehkä osin velvollisuudentunnosta, mutta yleensä pahoja motiiveja hakevalle mielelleni on yllättävän helppoa uskotella kyseessä olevan aito välittäminen ja siitä juontuva teko. Onko kyseessä joulunihme vai alkava dementia? En tiedä, mutta evoluutiotasolla tähän varmaan liittyy jotain vaistonvaraista, koska eihän tässä kaksisuuntaisessa pinkkiä hattarapilveä muistuttavassa tunneunelmassa muuten mitään mieltä olisi. En jaksa uskoa sukulaisteni ajattelevan astuvansa epämukavuusalueelle tullessaan luokseni ja sitä myöten kehittävän itseään (kuten minä teen vieraillessani heidän luonaan). Kyllä se on aitoa vaistonvaraista huolehtimista vielä lisääntymisikäisestä lauman jäsenestä tai kenties uteliaisuutta, että tarjoaako se oikeasti kissaa jonain jouluna.

Sukulaisten tapaamisen epäkiinnostavaksi tekee myös se, että sukulaiset eivät ole uusi tuttavuus. Niiden jutut on kuultu vuosien varrella jo moneen kertaan ja niille sattuu rajallinen määrä uusia asioita vuodessa, harvemmin mielenkiintoisia.

Kerroin hämmentyneelle ystävälleni, että olen kaikkien vuosien jälkeen melkein uskotellut itselleni, että nämä suku/perhejoulut ovat ihan ok, että näihin liittyy jotain perimmäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hän oli kuitenkin epäilevä ja sitä mieltä, että kieroutunut hyvämieleni johtuu ainoastaan siitä, että voin näyttää koko somelle, miten loistava emäntä pystyn olemaan ja jäljemmin hykertelemään katkerien häviäjien positiivisuutta näyttelevissä peukuissa, tykkäyksissä ja kommenteissa. Kumpi on enemmän totta taianomainen joulufacebook vai sieluni orastava lämmön tunne laumaani kohtaan?

Joulu on muistutus myös ihmismielen paradoksaalisuudesta. Haluamme asioita, joita on vähän tarjolla. Kaupungistuminen saa ihmiset etääntymään toisistaan, kun taas maalaisuus osallistaa ja yhdistää. Kun kinkkua on yltiömäärin saatavilla, aletaan vinkua tofua, kun lahjoja on marketti pullollaan keskusteluun pöllähtää hiilijalanjälki. Ihminen on kallellaan aina vaikeaa päin, vastavirtaan pyrkien. Onkin helppoa ymmärtää, miten sukujoulu saa kaipaamaan rauhaa ja yksinoloa ja yksin vietetty musta joulu kehystää lapsuuden perhejoulut kulta- ja mirhamikehyksillä

Joulussa valehdellaan olevan kyse anteeksiannosta, myötätunnosta, toivosta, rakkaudesta ja mistä lie kaikesta ylevästä. Mystisesti tuota kaikkea osoitetaan ylensyönnillä, stressillä, kiireellä ja materian paljouden ihannoimisella. Tämä on ristiriita, jonka kustannuksella on helppoa pilailla. Räävitön kontrasti tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden pysähtyä tekemään tilinpäätöstä menneestä vuodesta itsensä kanssa. Samalla kun etsii itseään kinkun, rosollin ja lahjavuoren joukosta, on aikaa visioida tulevaa.

Viettää millaisen juhlapyhän tahansa, ei se joulupukin saduksi paljastumisen jälkeen kuitenkaan tunnu enää miltään. Siellä se eksistentiaalinen tyhjyys on kaiken alla, vaikka sitä yrittäisikin kuorruttaa krääsällä, ruoalla ja kammottavista sukulaisista valittamisella. Itsepetos, tuo petoksista kaunein ja parhain pelastaa myös joulun.

Mut hei hyvää synttäriä Jeesus, vaikka päivämäärästä tuntuukin olevan melkoista riitaa, ei se aikuiselle ole enää niin päivän päälle.

P.S. Eipä sillä majataloni ovet ovat jatkossakin auki kaikille sukulais- ja tuttukommuuniini jäseniksi tulleille.

 

Viitattu: Tuomas Enbuske, kolumni, Iltalehti (https://blogit.iltalehti.fi/tuomas-enbuske/2017/12/22/nain-valtat-kammottavan-sukusi-tapaamisen-jouluna/).

1 KOMMENTTI

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi