Empatia ei todellakaan kaunista

Viime aikoina empatia on puhuttanut. Ensin Tuomas Enbuske kirjoitti blogissaan, että tarvitsemme vain yhtä asiaa empatiaa. Tämän jälkeen Jari Sarasvuo kertoi Aamulenkki -lähetyksessään empatian negatiivisista lieveilmiöistä, siitä miten empatia monesti itse asiassa oikeuttaa epäeettisen, väkivaltaisen ja julman käytöksen ja miten se vie pois rationaalisen ajattelun piiristä.

Mutta kuulkaas Jari ja Tuomas aion kertoa teille nyt hieman empatiasta, sillä en tiedä siitä mitään. Kerroin myös hieman autistiselle nörttiystävälleni aikomukseni kirjoittaa empatiasta. Hän oli melkein liikuttava kysyessään, että mitä kettua muka siitä ymmärrän ja lisäsipä vielä, että yhtä hyvin voisin mietiskellä sellonsoittoa. Nimenomaan joskus asioita on tarkasteltava ulkopuolelta hahmottaakseen ne sisältä käsin.

Internet on täynnä julkisen empatian mahdollistavia tarinoita. Surraan syöpään kuolevaa lasta. Kerätään rahaa lapsensa menettäneelle yksinhuoltajalle, kuolleen lapsen hautakiveen tietenkin. Jaetaan kertomus, miten vaikeasti sairas ja muutenkin monivammainen henkilö ei saa kalliita lääkkeitään. Epäempaattiselle ihmiselle tämä kaikki on kuin suuren teatteriesityksen seuraamista. Fantasiaa ihmisille, jotka luulevat olevansa vakavia ja vain faktapohjaisia uutisia seuraavia. TV, media ja lehdet ovat pullollaan propagandakirjoittajatiimien kyhäämiä narratiiveja, joissa erilaiseen inhimilliseen kärsimykseen on kattava samaistumispinta monen elämässä, mutta vain ohut totuudenlanka yhden yksittäisen yksilön elämään liittyen.

Yhteiset tarinat luovat yhteisöjä, tunteita herättävät sadut ovat aina vahvimpia. Prinssi kuolee tappaessaan lohikäärmettä ja vauva Syyrian pommituksissa. Kerrottuna molemmat tapahtumat saavat aikaan ryhmäefektejä, jotka tosiaan vievät kauemmaksi rationaalisesta ajattelusta. Päivän hirveyksiä lukiessa, ennen toivottua kauhistelu-empatiaefektiä, pitäisi pystyä miettimään, mitä tarinan taustalla on ja miksi tämä kerrotaan minulle.  Taannoin radiossa haastateltu ihana dramaturgi sanoi tragedian olevan draamassa ja teatteritaiteessa olemassa, siksi että se luo yhteisyyttä ja näinhän se on, eikä vähiten oikeassa maailmassa.

Empatian fiktiohahmoa kohtaan, ja kyllä fiktiohahmo on henkilö, jota et tunne ja joka ei ole elämänpiirissäsi, pitäisi olla eri asia, jopa eri sana, kuin empatian lähimmäistäsi kohtaan. Onko vaistonvaraisessa myötätunnossa eroa, kun huudellaan internetissä kaltoinkohdellun koiran kohtaloa tai nyökkäillään ystävälle, joka kertoo työuupumuksestaan ja parisuhdeongelmistaan? Empatia tuo hassu asia.

On kiehtovaa, että meillä ei ole eri sanoja ns. julkiselle ja kahdenväliselle empatialle. Ehkäpä emme ole vielä kulttuurina hahmottaneet, että kyseessä ovat kaksi melko lailla eri asiaa.

Kahdenvälinen empatia on melkein aina jollakin tavalla tai tasolla vallankäyttöä, koska kaikki sosiaaliset transaktiot perustuvat tavalla tai toisella valtaan ja/tai vaihtokauppaan. Joskus se on vallankäyttöä antajalta, antaja osoittaa ylivoimaisuuttaan. Joskus se on vallankäyttöä ottajalta, vaadittaessa empatiaa. Joskus se on vain sillä nautiskelua, ettei itse ole niin fucked up kuin osapuoli, jota empatisoi.

Mutta sekä Jari että Tuomas jättivät herkullisimman empatiaan liittyvän pointin käsittelemättä. Nimittäin aseena empatia on yksi parhaista. Suosittelen ehdottomasti olemaan empaattinen sekä ystäville että vihollisille. Oikeat ystävät osaavat suhtautua siihen siten kuten tasapainoisessa ihmissuhteessa on oikein, pitämällä sitä söpönä ja hieman turhana. Saatan jopa ajatella, että ihmissuhde on sitä tasapainoisempi, mitä kiusallisemmalta empatia siinä tuntuu.

Sen sijaan vihollisten pasmat menevät empatiasta täysin sekaisin. Tässä kohtaa on huomionarvoista erottaa, että on eri asia toimia vain kuten kunnon ihminen (pyrkiä kohtelemaan lajitovereita tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti) kuin tarjota aito empaattinen tunne-elämys. Jos vihollisesi ovat harjaantuneita henkilöitä, he osaavat jo tulla toimeen sen kanssa, että heille on kiltti ja kohtelias ja näin ollen he pystyvät mitätöimään ja lokeroimaan sen. Aito empatia sen sijaan rassaa ihan oikeasti, passiivisaggressiivinen empatia, mikä ihana konsepti.

Bonuksena mainitsen vielä, että empaattisia ihmisiä pidetään heikkoina eli jos on jotakin, mitä todella haluat, mitä enemmän vihamiehesi aliarvioivat sinua, sen parempi.

Ja ei kun herkuttelemaan, vain taivas ja automaattinen tekstinsyöttö ovat rajoina. Huom! Viittaus globaaliin kaikkien vihaamaan yhteiseen saatanaan (automaattinen tekstinsyöttö, ei Enbuske eikä Sarasvuo) yhdistää.

Viitattu: Tuomas Enbuske, kolumni, Iltalehti (https://blogit.iltalehti.fi/tuomas-enbuske/2018/04/20/tarvitsemme-vain-yhta-asiaa-empatiaa/).

Jari Sarasvuo, Aamulenkki -lähetys, empatia, 23.4.18.

4 KOMMENTIT

  1. Vähän jäin heti miettimään, että oletko kuullut empatian ja sympatian määritelmää. Sekä sitä vallankäyttö ajatusta ystävyydessäkin. Propaganda ja mainonta ovat syvältä, paljolti siihen sympatiaan osuvia. Empaattinen ihminen, riippuen tietysti osaamisesta, tahdosta jne pyrkii auttamaan ilman että itse siitä kärsii. Olenko minä siis heikko kun haluan auttaa, ymmärtää vihamiestänikin – vai vaarallinen kun ymmärrän mikä toista oikeasti satuttaa? Riippunee niin moraalista, henkisestä hyvinvoinnista kuin tilanteestakin.

    • Ja että ennen kaikkea empatia on parhaimmillaan ja pahimmillaan kaksiteräinen miekka, ihanan paradoksaalista.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi