Äitienpäivänä lohikäärmekin yllättyy, ainakin leikisti

Kesänä, jota edeltävänä keväänä äitini kuoli, pihallani luikerteli ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen kyykäärme.

Silloin tiesin:
”Olet palannut
lohikäärmeeni ja lintuni”
– Johan Alen, Alukseni kirkas

Äitiys tekee meistä joka ikisestä hieman lohikäärmeen. Evoluutionäkökulmasta tämä on tietty selviö. Vihaisten emojen poikaset selviävät todennäköisimmin lisääntymisikään. (Sivuhuomiona mainittakoon, että vihaisten naaraiden kumppaneiden tilanne ei selviämistilastojen valossa ole kovin kummoinen.) Näin äitienpäivänä annetaan kuitenkin tunnustus kunnon lohikäärmeäideille. Historian valossa on tosiaan nähtävissä, että tultasyöksevimmiltä pedoilta on kasvanut eniten jälkeläisiä sukukypsiksi. Psykologikuluihin evoluutiohistoria ei sen sijaan ota kantaa.

Teineinä meillä oli tapana kokoontua päivää ennen joulua ystävien kanssa kaupungille, jotta jokainen kestäisi hirvittävät perhe- ja sukujoulunsa paremmin.  Äidin kuoltua juhlapyhiin, olipa sitten kyseessä äitienpäivä tai vaikka pääsiäinen, on palannut tuo sama teiniaikojen selittämätön tyhjyyden tunne. Idyllisinkään äitienpäiväbrunssi ei tunnu ilman omaa äitiä juuri miltään. Paradoksaalista on, että omalle lapselle esimerkiksi äitienpäivän pitäisi kuitenkin tuntua täydeltä, siltä kuin omat lapsuuden äitienpäivät. Luojan kiitos, ajan sanotaan kultaavan muistot.

Tänä äitienpäivänä tulin ajatelleeksi, että onko osa lapsuuden, osin mystisistäkin, juhlapyhienviettotunteista vain heijastus omien vanhempien eksistentiaalisen tyhjyyden kokemuksesta. Ajan kulta voikin olla Nietzschen tyhjyyttä: ”Kun katson tyhjyyttä, tyhjyys katsoo minuun”.

Juhlapyhienvietto taitaa olla yhtä suurta universaalia näytelmää, jonka ytimen ymmärtää vasta omien vanhempien poismentyä.

Onko äitini kaivanut jokaiseen juhlapyhään tarkoitetut teemakoristeet ja –verhot esiin vain kaipauksesta omaa äitiään ja lapsuuden tunnemuistojaan kohtaan? Ehkäpä juuri siksi teini-ikäisistä suku- ja perheperinteet tuntuvat usein velvoittavilta ja vastenmielisiltä. Täytyyhän sen olla kamalaa, jos ajattelun heräämisen kynnyksellä, vaisto kertoo meneillään olevan jotakin monella tasolla kieroutunutta ja selkäydinreaktio kehottaa ensisijaisesti juoksemaan. Onneksi kuitenkin ihmislajin kiistattomia supervoimia ovat sopeutuminen ja tottuminen. Ennen pitkää mieli turtuu ja perinnejuhlapyhät alkavat maistumaan. Oheistekemisen riemu.

Äitienpäivää niin kuin muitakin juhlapyhiä voi viettää monesta kulmasta käsin. Nykypäivänä; tunteiden ja empaattisuuden aikakautena, merkityksellisyyden kokeminen ei perustu juurikaan biologiaan. Oman lauman voi kasata ystävistä, eikä lauman jäsenten tarvitse onneksi jakaa geenejä tai dna:ta (eikä välttämättä eritteitäkään).

Suomalaiselle on sisäänrakennettu, osin kulttuuriperimän kautta, melko korkea työmoraali ja tarve kokea itsensä tarpeelliseksi. Tulevaisuustutkimukset ovat osoittaneet jo hyvän tovin, että automatisaation, keinoälyn ja robotiikan kehittymisen myötä perinteistä suorittavaa työtä ei tule riittämään kaikille. Tässä kohtaa on helpompaa säätää päätään, niin että viihtymisestä voi tehdä avoimesti elämän tarkoituksen kuin yrittää etsiä itsellensä jotakin laajempaa yhteiskunnallista hyötykäyttöä. Linnunrata kiertää galaksinsa ympäri 230 miljoonaa vuotta. Omaa hyödyllisyyttään voi, kriisin yllättäessä, sovittaa vaikkapa tuohon mittakaavaan.

Tee siis rohkeasti juhlapyhistä oman näköisiäsi. Vietä ne lajitovereiden kanssa, joiden seurasta nautit. Älä perustele itsellesi asioita, koska näin on aina ennenkin tehty, vaan kysy itseltäsi, tekeekö se sinut onnelliseksi. Priorisoi ennen kaikkea itsesi.

Toisaalta, voi kun saisi ne kamalat lapsuuden äitienpäivät takaisin. Silloin heräsimme äidin vielä nukkuessa keräämään nuukahtaneita valkovuokkoja muumimukiin ja keittämään kahvia siten, että puolet siitä läikkyi lattialle, tietenkin.

Voikohan lohikäärmeitä edes oikeasti yllättää?

Lainattu: Alen, Johan 2017: Alukseni, Kirkas, Kulttuurivihkot, Helsinki.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi