Sukset (vaikeaa tämä hiihtäminen)

Kymmenen vuotta sitten tein Lapin taivaan alla tuhansien tähtien katsellessa pyhän hiihtämättömyyssitoumuksen ja vein valtion minulle armollisesti varusmiespalveluksen ajaksi lainaamat sukset Jääkäriprikaatin pyörävarastoon.

Takana oli puoli vuotta varusmiespalvelusta. Tämä tarkoittaa lukemattomia ryynäämisiä, taisteluita, vihollisen selustaan koukkaamisia ja hiihdettyjä kilometrejä. Mukaan mahtuu myös välisota, jossa tämä juuri valmistunut alikersantti oli kuollut kerran, vangittu kerran, eksynyt kerran ja ollut kerran sielunvihollisen nimen vuoksi mönkään menneessä yllätyshyökkäyksessä (nimen lausahti varsin ponnekkaasti muuan Keränen ojan pohjalta jalat taivasta osoittaen). Näiden välisodan vaiheiden jälkeen erään alikersantin kysyessä tulenjohtopartion seuraa tehtävää ei vänrikki Poikelan vastaus: ”Tulenjohtopartio voi painua vaikka helevettiin” tullut kenellekään täydellisenä yllätyksenä.

Edessä olisi vielä puoli vuotta varusmiespalvelusta, jotka sujahtaisivat mukavasti sotilaskodin alakerrassa jääkäritoimikunnan tehtävissä, missä munkit ovat aina yhden porrasnousun päässä. Siispä päätin, ettei suksien tarvitse kuluttaa hankia allani ja toisin kuin sadat muut varusmiehet, luvoutin sukseni pois ja totesin tovereille, että tämä poika ei enää hiihdä koskaan.

Ja tosissanihan minä olin. Tuohon päivään mennessä minulla ei ollut koskaan elämässäni ollut hauskaa hiihtäen. Olin hiihtänyt 12 vuotta koulussa ja useammissa hippohiihdoissa ollen aina viimeisten joukossa. Armeijassa suksiminen ei kyllä tuonut positiivista säväytystä tähän asiaan. Ne, jotka sanovat, että vika on välineissä, voitelussa, tekniikassa tai jossain muussa kuin siinä tosiasiassa, että hiihtäminen on mielestäni perseestä, voivat suksia kuuhun.

Sitten minä onneton menin tekemään sen listan niistä asioista, jotka pitäisi toteuttaa ennen 30-vuotispäivääni. Mukavien asioiden lisäksi halusin laittaa sekaan tehtäviä, jotka haastavat minut ylittämään itseni. Sinnehän sitten laitoin numerolla 8 hiihtämisen, vapaaehtoistyön ja vesihiihtämisen väliin.

Kävin nyt yhdeksän ja puolen vuoden tauon jälkeen Jääkäriprikaatin pihalla (sotilaskoti oli ikävä kyllä kiinni), josta matkaa jatkettiin Saariselälle ja Urho Kekkosen kansallispuistoon (listan #5).

Tässä sitä motivaatiota kysytään nyt toden teolla. Onneksi minulla on kaksi kovaa motivaattoria: lapseni. He ovat innostuneet hiihtämisestä. Never say never, ne sanovat. Koskaan ei kuitenkaan pidä tehdä tänään sitä, minkä voi jättää huomennakin tekemättä, joten en vielä pakannut suksia mukaani. Aikaa on vielä tämä talvi ja ensi talvi.

Kadonneet kolme sanaa:

  1. Jumalaare = merkitykseltään tuntematon, Mustajärvisten heimoon kuuluvan Paten käyttämä sana. Tavattu kahdessa Popedan kappaleessa: tämän kirjoituksen otsikoksikin lainatussa Sukset (vaikeaa tämä hiihtäminen) -kappaleessa sekä Kakskytä centtiä -kappaleessa, jossa Pate laulaa näin:

”Mul on taskussa kakskytä centtiä vain

siinä on kaikki sen luojalta sain

sillä pärjännyt oon jumalaare jo vain

sillä totta tein unelmistain”

Jotkut kyllä väittävät, että Pauli Hanhiniemi olisi oikeasti kirjoittanut kolmannen rivin: ”Jumalaa ei oo vain”, mutta minun mielestäni ”jumalaare jo vain” on enemmän Popedaa, oli totuus mikä hyvänsä. Joka tapauksessa jumalaare-sanalla Patekin on tehnyt totta unelmistaan, joten mihin kaikkeen me suomea oikeasti puhuvat pystymmekään?

2. Porstua = eteinen. Sen verran komea sana, että pitäisi ottaa aktiivisempaan käyttöön.

3. Hyrynsysy = suomenkielinen sana ajettavalle moottoriajoneuvolle. Sana ”auto” on syrjäyttänyt hyrynsysyn täysin.

PS. Tontut ovat liikkeellä. Pojille oli yksi sellainen tuonut kirjeen takan reunalle mökille ja vieläpä matkatoverit reippaille reissaajille kiitokseksi.

Comments are closed.