Kaikki isovanhempani

0
23

Eri suunnista tulleet, oman tiensä kulkeneet ja toisensa vain sattumaltako tavanneet? Jos ei olisi sitä kaikkea mitä he ovat tehneet, ei olisi minuakaan. Kiitollisena siitä kaikesta vietän tänään isovanhempien päivää ja ylpeydellä kannan osat itsessäni. Osan satakuntalaista, pirkanmaalaista, pohjois-karjalaista ja inkerinsuomalaista. Hyvä sekoitus vähän kaikenlaista.

Eletään 80-luvun loppua. Minä olen vielä päiväkoti-ikäinen ja istun vanhempieni Mitsubishi Pajeron takapenkillä, olemme isovanhempieni kodin parkkipaikalla ja radiossa soi Rauli Badding Somerjoen Laivat.

Yhä edelleenkin tuon laulun kuuleminen herättää minussa muistikuvan tuosta hetkestä. 3-4 -vuotiasta ei niin paljon kiinnostele mitä muussa maailmassa tapahtuu mutta luulen, että tämä hetki on jäänyt niin sitkeästi mieleeni, koska kaikki aikuiset ovat olleet hyvin surullisia. Tänä hetkenä on minun ensimmäinen isovanhempani kuollut.

Ja nyt, kun eletään 2020-luvun alkua, olen saattanut viimeisen isovanhempani haudan lepoon. Jo se, että omainen kuolee, on oma surunsa mutta en ikinä osannut ajatellakaan, että viimeisen isovanhemman kuolema on oma kriisinsä tässä ihmiselämässä, mutta totta kai se on.

Olisin toivonut, että meille kolmekymppisille olisi kirjoitettu joku elämänopas, missä kerrotaan näistä tämänkaltaisista asioista mutta nämä kai täytyy vain kokea ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Kuten kaikki muukin.

Varsinkin tänä vuonna isovanhempieni muisto on elänyt sitkeästi mukanani kaikessa siinä mitä teen. Ajattelen vain mitä he olisivat kussakin tilanteessa tehneet tai miten he olisivat jonkun asian kokeneet. Mitä aikuisemmaksi ihminen tulee, sitä suuremmaksi isovanhempien merkitys korostuu, mutta välttämättä heitä ei silloin enää ole. Välillä minun tekee mieli huutaa, että tulkaa takaisin, minä en pärjää! Isovanhempien mukana lähtee niin suuri osa elämää ja heidän tuomaa viisauttaan. Siksi kai päällimmäiseksi olotilaksi on jäänyt tyhjyys. Tyhjä olo mitä ei pysty kuvailemaan, vaikka aina on ollut niin helppoa kertoa miltä tuntuu. Kaverini jakavat tämän saman kanssani. Jo tämän saman kokeneet kertovat, että heillä on tuo täysin sama fiilis. Lohdullista on siis se, etten ole yksin asiani kanssa.

Sain kasvaa monen isovanhemman rakastavassa läsnäolossa. Jokainen omalla tavallaan antoi annoksen omaa rakkauttaan, huolenpitoa ja omaa osaamistaan. Ja onneksi vielä aikuisenakin sain jakaa heidän kanssaan niin paljon! Maailman eniten sielua lämmittävimpiä asioita on ne mitkä kertovat isovanhemmista, jotka opettivat lapsenlapsilleen jotakin. Itse muistan kasan asioita mitä omat isovanhempani ovat minun kanssani tehneet tai minulle kertoneet ja opettaneet.

Onneksi he kaikki elävät muistoissa, menneissä tapahtumissa, kuvissa, heiltä saaduissa opeissa, tavoissa, esineissä ja kertomuksissa. Mutta mitä ihmettä ihminen tekee sitten, kun ei voi mennä enää omille isovanhemmilleen? En tiedä, mutta josko se tässä jossain kohtaa selkiäsi.