Suru, muuttaako se muotoaan vai jääkö se olemaan?

Neljän kuukauden päästä siitä on kaksi vuotta kun rakas anoppini nukkui pois. Sen jälkeen mun elämä muuttui. Mun piti olla mieheni tukena hänen suuressa surussaan hänen menettäessään äitinsä, appiukkoni tukena hänen menettäessään vuosien elämänkumppanin, vaimon ja lapsille piti olla vahva leijonaemo ja auttaa heitä heidän surussaan heidän menettäessään isovanhemman, mamman. Minä hoidin hautajaisten suunnittelusta ja toteutuksesta, päätin arkun, uurnan ja kukkaset, mietin hautajaispäivän tarjoilut, kuvan anopistani kynttilöiden keskelle sille kauniille mutta vanhan lipaston päälle josta molemmat tykättiin, hoidin perunkirjoituksen, paperi asiat ja appiukkoni raha-asiat silloin, sovin tuhkauksesta ja uurnan laskusta, kukista joita lasketaan haudan päälle.

Seisoin kuin vankka kallio kaiken surun keskellä ja tuin rakkaita ihmisiä ympärilläni. Missään kohtaa en itse tehnyt surutyötä, en itkenyt, en murtunut koska mulle oli tärkeintä että mun rakkaat sai surra rauhassa ja jotta heillä oli tieto että minä seison siinä. Oli mun tehtävä ottaa vastuu. Unohdin itseni, kadotin jopa välillä. Tästä kuvasta huomaan silmäpussit valvomisesta, huomaan kuinka väsynyt olen tuossa kuvassa jo ollut ja monia öitä vieläkin tuon jälkeen valvoin omien rakkaiden vierellä unta valvomassa.

Kaipaan anoppiani paljon, kaipaan hänen nauruaan, keskusteluja milloin mistäkin aiheesta, kaipaan hänen ruokiaan, kaipaan niitä hetkiä kun istuttiin sohvalla ja naurettiin Kauniit & Rohkeat sarjaa tai kun herkistyttiin Emmerdalen seurassa. Välillä tulen surulliseksi kun ei ole ketään kenen kanssa nämä asiat jakaa. Huomaan kuinka toisina hetkinä jään häntä miettimään ja sitä ikävää jota tunnen. Kun mieheni ja lasteni suruaika alkoi olla ohitse ja elämä alkoi jatkumaan normaalisti huomasin kuinka en vieläkään ole itkenyt, en surrut hänen pois menoaan, en saanut aikaa pysähtyä itseni kanssa. Välillä huomaan kuinka paljon tämä vaivaa mua. Olisi mullakin ollut oikeus surra ja itkeä, oikeus olla ”vihainen” hänen pois menolleen ja sille että hän meidät tänne jätti ilman varoittamatta. Onneksi tiedän että hän ei kärsinyt vaan sai lähteä nukkuessaan, omassa kotonaan, juuri niin kuin hän halusi. Näin hän joskus minulle kertoi.

Kuinka monta kertaa olenkaan halunnut hänen kanssaan puhua, kysyä neuvoja mutta enää ei ole mahdollisuutta.

Jokaisella ihmisellä on oikeus surra läheisen poismenoa, mutta mitä tapahtuu silloin kun sitä aikaa ei ole surra, tuleeko se jossain kohtaa?

Muuttaako suru muotoaan, voiko olla että tuntemattani olenkin surrut ja se on muuttunut kaipaukseksi?

 

2 KOMMENTIT

  1. Mietin jonkin aikaa kommentoidako vaiko eikö ja päätin nyt sitten kommentoida, vaikka aihe on hyvin hankala minulle itsellenikin. Itse menetin isäni 11-vuotiaana pitkäaikaisen sairastelun jälkeen ja eniten minua harmittaa vieläkin isäni kuolemassa oma käyttäytyminen, kun en käynyt hyvästelemässä kuolevaa isääni. Tosin minulla oli epätietoinen tila hänen terveydentilasta, kun olihan hän potenut jo vuosikausia Parkinsonin tautia. En silti ole syyttänyt äitiäni tai isoveljiäni siitä, että minulta ehkä suojelumielessä hieman pimitettiin isäni terveydentilan kriittisyys. Syytin itseäni isäni kuolemasta ja se avasi minulle omasta mielestäni reitin kohta aikuisiän itsetuhoisuutta ja psykoottista masennustilaa. Koulussa ei 1990-luvun vaihteessa osattu oikein huomioida elämäntilannettani yksilöllisesti, varsinkin kun keskiarvoni oli lukuisista poissaolotunneista huolimatta kasin kieppeillä. Kokemukseni on liki kolmenvuosikymmenen takaisesta surustani kuitenkin se, että periksi ei saa antaa ja apua kannattaa hakea ammattilaisilta ja asiallisista vertaistukiyhteisöistä. Surussa voi käydä kaikenlaisia tuntemuksia riippuen myös suhteesta kuolleeseen henkilöön ja hänen kuolinsyystä. Eipä minulla ole tarjota mitään ratkaisua kenenkään surutilaan sen yksilöllisen luonteen vuoksi, mutta väitän että jaettu suru tasaa shokeeraavan surun vaikutusta. Esimerkiksi isäni kuotua hänen serkkunsa osoitti surunvalittelut lujasti kättäni puristaen ja se on eräs elämäni merkittävimmistä muistoista. Olin luullut ettei juuri kukaan arvostanut isääni, vaikka hän oli etulinjan taistelija jatkosodassa ja koko ikänsä isämaamme hyväksi töitä tehnyt viiden pojan isä. Toki kuolema on omaiselle paljon muutakin kuin muistella vainajan elämän aikana tehtyjä töitä ja perintöjen varassa itkemistä. Jokainen kuolema sisältää sen tosiasian, että jokainen vainaja voi viedä mukanaan yhä pienen osan syvintä itseään. Toisaalta me emme muista vainajia heidän salattujen ajatusten liikkeistä vaan pääasiassa heidän teoista. Ennen kaikkea muistoissamme vainajat palauttavat mieleemme ne tuntemukset, joita he elävinä ainutlaatuisina ihmisinä meissä herättivät. Annetaan hyvien yhteisten hetkien elää muistoissamme, koska koittaa lopulta aika, että mekin olemme elävinä enää jälkeemme suremaan jääneiden läheistemme muistoissa. Voimia blogikirjoituksen kirjoittaneelle ja kaikille muillekin suremaan jääneille!

  2. Kun tuli pakkastalvessa sammuu, jäljelle jää tyhjä paikka.
    Sellainen, jossa äsken vielä oli toivo ja luomisen, sitten tuhoamisen palo. Eräänlainen sinfonia, viimeiseen asti hiottu ja mietitty, on tyhjän tilan paikalla vielä äsken soinut.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi