Kallein niistä on… Ystävyys

Olin pitkään jo etsinyt ihmistä jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut, ihmistä jonka kanssa voisi vaikka vaan istua hiljaa mutta tietäisi toisen ymmärtävän, ihmistä joka halaisi juuri oikealla hetkellä, olin etsinyt ystävää.

Äitiyslomalle jäätyäni v. 2014 huomasin kaipaavani enemmän juuri sitä ihmistä jonka kanssa voitaisiin nähdä ja jutella tai vaihtaa viesteillä kuulumisia. Tehdessäni vapaaehtoistyötä Hope:ssa törmäsin sattumalta juuri tällaiseen ihmiseen. Ensimmäistä kertaa meidät esiteltiin virallisesti toisillemme mutta siinä tutustuessa huomasin että meissä oli jotain samaa. Huomasin yksinäisyyden ja ne suojamuurit joita ei olisi helppo murtaa. Tässä olisi se ihminen jota jonain päivänä haluaisin kutsua ystäväkseni. Ensi tapaamisemme päättyi halauksiin ja kyyneleisiin ja toivoin näkeväni hänet uudelleen.

Syksyn ja talven kulkiessa eteenpäin näimme yleensä kerran kuukaudessa,välillä saattoi olla aikoja ettei nähty. Silloin jo tunsin ikävää sydämessäni. Jokaisella kerralla kun tapasimme ja tutustuimme hieman enemmän huomasin meidän molempien hymyilevän enemmän ja nauravan enemmän. Milloin etsittiin laatikoista sopivan värisiä ja kokoisia sukkahousuja, milloin hameita hänen tyttärelleen. Joka kerta meidän tapaaminen alkoi halauksella ja päättyi halauksella. Huomasin kuinka hän oli rakentanut kovan ulkokuoren ja korkeat muurit ympärilleen mutta pinnan alta hän oli todella herkkä ja haavoittuvainen ihminen ja kun jokin asia tai sanominen sattuu niin se sattuu kovaa. Sitten tuli aika kun emme pitkään aikaan nähneet. Tunsin jotain puuttuvan.

Sydän etsi toista sydäntä, sielu etsi toista sielua. Tiesin että jonain päivänä me vielä kohdataan.

Joulukuussa 2016 kun kiire oli pahimmillaan ja ihmiset alkoi väsymään näin tutut kasvot kysymässä voisiko hän tulla auttamaan meitä. Jokainen meistä vapaaehtoisista Hope:ssa toivotettiin tervetulleeksi joukkoomme. Silloin tehtiin pitkiä päiviä ja vietettiin aikaa yhdessä. Ihanaa oli huomata kuinka suurella sydämellä hän oli mukana ja auttoi ihmisiä. Hope:n jäädessä joululomalle toivotettiin hyvät joulut ja sovittiin tapaavamme viimeistään tammikuussa.

Yksi parhaimpia asioita silloin jouluna oli kun oma tyttäreni halusi antaa oman laulavan Elsa nuken lahjaksi hänen tyttärelleen. Sen päivän jälkeen tiesin että jonain päivänä meistä tulisi ystäviä.

Vuoden aikana meistä on tullut ystäviä. Ollaan vietetty aikaa yhdessä. Ollaan naurettu, ollaan itketty, juotu kahvia, puhuttu. Jaettu ilot ja surut yhdessä. Kaiken koetun jälkeen voin kertoa että meidän ystävyyttä ei kaada mikään. Tätä tekstiä kirjoittaessa kyyneleet tulee silmiin, niin tärkeä ihminen hän mulle on.

Marjo, haluan kertoa sulle kuinka paljon sua arvostan naisena, ystävänä ja ennenkaikkea äitinä. Oot leijona emo tyttärellesi, huolehtivainen, rakastava. Oot seissyt mun vierellä kun oon sua tarvinnut, halannut juuri oikealla hetkellä, istunut vierellä hiljaa kun oon tarvinnut sut siihen, kantanut huolta ja ollut mitä paras ystävä mitä maa päällään kantaa. Kiitos kun päästit mut lähelle ja annoit muurien tippua.

Nyt lukiessasi tätä kirjoitusta, tiedän että sinä tunnet samoin. Kiitos Marjo kaikesta.

Sydän löysi toisen sydämen, sielu löysi toisen sielun. Vierellä kulkemaan, käsi kädessä.