Jokainen, joka on nuoruudessaan harrastanut pitkää jotain lajia tietää, että lajista kasvaa iso osa omaa identiteettiä. Sitä suurempi osa, mitä kauemmin ja totisemmin kyseistä lajia on harrastanut.

Omalla kohdallani tämä oli tanssi, jota harrastin koko elämäni 18 – vuotiaaksi asti, kunnes tanssikouluni lopetettiin. Tästä siirryin luonnollista polkua opiskelemaan pienemmälle paikkakunnalle, jolla harrastusmahdollisuudet olivat suppeammat, ja elämän pyörteissä tanssi jäi täysin. Lopettamisesta huolimatta muistutin itseäni ja muita jatkuvasti siitä että olen, en ollut, vaan OLEN tanssija. Mennyt harrastus on suuri osa identiteettiäni.

Tiesin, että haluan tanssia, mutta paluu kuitenkin pelotti. Vanhaa tuttua tanssikoulua ja tanssikavereita ei enää ollut. Samalla ajattelin, että ei ole olemassa ryhmää, jossa minun ikäiseni voisi harrastaa vielä tavoitteellisesti ja kisa-tasolla. Ajattelin, että huippuvuoteni olivat siinä, nyt olen kangistuva seniori. Ajattelin, että lähin tanssiin palaaminen olisi ehkä jonkinlainen lauantaiaamun mummobaletti, jossa tapaillaan tanssin alkeita. Eikä tämä vaihtoehto muutama vuosi sitten kovalla tasolla harrastanutta oikein innosta.

En kadu sitä, että tanssi jäi. Löysin saliharrastuksen, joka opetti minulle paljon lisää omasta kehostani ja jonka avulla sain kauan kaivattua voimaa kroppaani. Tanssi antaa minulle kuitenkin enemmän kuin kuntosali, sillä se, mistä nautin eniten tanssissa, olivat kisamatkat ja esiintyminen. Treenaaminen on jännittävää ja siihen panostaa aivan eri tavalla, kun tietää, että taitoja esitellään hetken päästä tuomareille ja yleisölle. Kisavaatteet, kisameikki, jännitys, lava, valot. Kaipuu lavalle on kova aina, kun ”hyvät vanhat ajat” tulevat mieleen. Tähän mennessä olin kuitenkin sysännyt ikäväni taka-alalle.

Tänä keväänä se ikävä iski minuun lähtemättömästi. Yksi parhaista ystävistäni tanssii kovalla tasolla. Kuuntelin hänen juttujaan kisaamisesta, koreografioista ja esiintymisasuista, ja palaamisen halu iski suoraan sydämeen. Totesin itselleni että tekosyyt saavat nyt jäädä. Notkeus kyllä palautuu, uuteen ryhmään sopeutuu ja harrastamiseen löytyy kyllä rahaa ja aikaa. Tanssiin paluu oli ollut oma suuri unelmani jatkuvasti takaraivossa tykyttävänä, nyt on aika toteuttaa se.

Kolmen viikon päästä pyrin kisaavaan tanssiryhmään. Pelonsekaisin ja odottavin tuntein odotan sitä, miltä tuntuu taas lähes neljän vuoden jälkeen oikeasti tanssia taas. Testailin jo hyppyjä ja venytyksiä, niissä näkyi kangistuneet jalat mutta varma osaaminen. Mitähän tästä tulee…

Oletko sinä palannut ”seniorina” lajiin? Miten sen teit, ja onko sinulla vinkkejä muille samaa harkitseville?

 

Tsemppi-terkuin, Krista

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi