0,03 sekuntia

    0
    1768

    Olen lapsesta asti ollut innokas urheilemaan ja seuraamaan urheilua. Lukuisat pihapelit on tullut lapsuudenkodin etupihalla otettua talvisin. Kesäisin takapihalla pallo liikkui vinhaan tahtiin. Joskus kehitimme myös ihan uuden pelin nimeltään lasipallo. En nyt mitenkään enää muista miten sitä pelattiin ja mitä siinä tapahtui. Mutta jotain muisti kuvaa siitä on, että se oli aivan hullu peli. Onneksi siinä ei tullut ruumita.

    Ala-asteella opetus lopetettiin aina kun oli tulossa joku tärkeä urheilu tapahtuma. Ja koko pieni koulu kerääntyi katsomaan kisoja aulaan. Siellä hurrattiin onnistumisista ja pyöriteltiin päätä kun joku suomalainen epäonnistui. Silloin kun Mika Myllylä hiihti voittajana maaliin. Elin itse niitä hetkiä täysillä mukana koko seuraavan viikon. Selostin itsekseni ja hiihdin aina voittoon. Olin Mika Myllylä. Voittaja. Mestari. Koko lajin kuningas. Takapihan mäestä hyppäsin lukuisat uudet mäkiennätykset ja aina norjalaiset jäivät kauaksi taakse. Olin ilmojen valtias. Oikea mäkikotka. Se tunnelma ja kiihko mikä valtasi nuoren miehen on jäänyt elävästi sydämeen. Se sama urheilun kiihko sykkii edelleen rinnassa.

    Mahtava urheilu

    Kaikki hetket olen elänyt monen eri lajin parissa. Olen nähnyt voittamisen riemua ja häviämisen katkeraa kalkkia. Tappioista huolimatta en ole koskaan harkinnut jättäväni urheilun seuraamista. Vaikka Suomen huuhkajat eivät ole jalkapallossa pärjänneet sillä tavalla kuin haluaisi en koskaan ole harkinnut jättäväni seuraamasta seuraavaa peliä. Koska eihän sitä voi. Jos rakastat jotain asiaa ethän voi lähteä sen luota pois.

    Urheilu on siitä niin mahtava asia. Kun se kätkee kaiken muun pois siltä hetkeltä maailmasta. On vain se peli tai kilpailu sillä hetkellä ja muuhun ei tarvitse keskittyä. Kaikki muu jää ulkopuolelle ja ihmiset jotka ovat sen hetken ympärillä keskittyvät vain siihen hetkeen. Minun mielestä se jotenkin eheyttää ihmistä. Kun voi jättää muun maailman hetkeksi ns. ulkopuolelle.

     

    PyeongChang 2018

    Parhaillaan Etelä-Koreassa On menossa talvi olympialaiset. Olen seurannut niitä hyvinkin tiiviisti. Radion välityksellä töissä ja kotona sitten pääsen näkemään ihan kuvan kanssa kaikki kilpailut vaikka jälkikäteen. Se on mahtavaa olla urheilun hurmoksessa. Yksi pieni ongelma tässä nyt vain on. Pettymyksiä tulee aivan liikaa. Liian paljon suomalaisilla urheilijoilla on epäonnistumisia. Onnistujia ei ole monta. Kaipaisin sellaista jätti yllätystä. Edes joskus. Että ei hyydyttäisi siihen viimeiseen mäkeen ja jäätäisi ulos mitaleilta. Vaan jostain löytyisi vielä sitä sisua ja noustaisi vielä voittoon. Pahimman kolauksen jouduin kokemaan eilen kun Mika Poutala jäi neljännelle sijalle luistelussa 0,03 sekunnin erolla. Keskeytin työt ja avasin puhelimesta suoran tv lähetyksen Poutalan 500 metrin luistelusta. En muista milloin viimeksi olisin jännittänyt niin paljon. Olin ollut edellisen päivän jääkiekko tappiosta hieman allapäin ja ajattelin, että tässä se nyt olisi. Näiden kisojen pelastaja. Nyt tulisi kultaa ja uusi sankari löytyisi. Pekka kuitenkin ylitti maaliviivan neljäntenä ja selkäpiissäni alkoi värisemään kylmät aallot. Tunne oli aivan jäätävä. Vain 0,03 sekuntia. Miten tämä voi olla mahdollista? Kädet tärisivät ja olo oli niin epätodellinen. Tajusin potevani urheilu hulluuden tautia. Voi minua.

    Mitalli rohmu Norja

    Norja on kahminut mitaleita näistä kisoista tähän mennessä 11 kultaa, 10 hopeaa ja 8 pronssia eli yhteensä 29 mitallia. Tuo määrä vetää kyllä hiljaiseksi. Se pistää miettimään mitä tässä maassa tehdään oikein, että tällaiseen ylivoimaiseen suoritukseen kyetään? Siihen minulla löytyy vastaukset ensi kerralla. Kerron enemmän siitä mitä toisin Norjasta Suomeen. Tai norjalaisilta suomalaisille.