Häpeämättömästi oma itsensä oleva ihminen hehkuu.

 

Olen aina ihaillut tyyppejä jotka astuvat areenalleen ylpeinä,erilaisina ja rohkeina.Häpeämättä.Tekevät olemassaolostaan oikeutetun ilman ulkoisia paineita.Menevät täysillä sitä tietä mikä on itselle se oikea ja aito.Tunnistavat sen tiedon että oma olemassaolo jakaa muiden ihmisten mielipiteet.Joko ärsyttää tai ihastuttaa suunnattomasti ja ravisuttaa heidän egojaan ja tunteitaan.

Antavat läikkyä yli ehkä jopa tarkoituksella,oman minuuden vahvuudella antaa mennä!Pistää ehkä hiukan huumoria joukkoon,hei kato täs mä oon,ärsyttäääääks?Ehkä iskee silmään,nauttii ansaitsemastaan huomiosta.He eivät tunne häpeää omasta itsestään,ehkä jopa osaavat irvailla itselleen ja persoonalleen.Pistävät ranttaliksi ja juhlistavat omaa ihanaa itseään ja outouttaan toisten silmissä.Ja,ovat sinut sen asian kanssa.Wau!

Kun ei häpeä,itseluottamus on kohdillaan.Ei nosta itseään muiden yläpuolelle eikä myöskään alapuolelle.Kun katsoo silmästä silmään itseään rehellisesti,kykenee siihen muidenkin kanssa.

Tällästen tyyppien jälkeen mulle jää aina se se WOW-fiilis.Vaikka heidän persoonansa ei niin sanotusti miellytä mua;en koskaan ikinä tulisi tämän tyypin kanssa toimeen saatika sitten ystävystyisi syvemmin.Jokin heidän asenteensa tai ajatuksensa pökkää omaan egoon ja asenteisiin niin pahasti etten voisi kuvitellakaan että haluaisin olla tekemisissä tuon ihmisen kanssa enempää kuin on pakko.

Peppi Pitkätossu uskaltaa tehdä niinkuin itse tahtoo ja rikkoo muiden asettamia rajoja.

Mutta silti,ihailen heitä!

Ja haluaisin olla niinkuin he.Haluisin imeä sen ihanan itsevarmuuden ja häpeän puutteen itseeni.

Näitä WOW tyyppejä olen tavannut ihan ohimennenkin,mutta vaikutus on aina sama.Julkisuuden henkilöistä mielestäni kovinkaan moni ei ole siellä hyvällä itseluottamuksella ja ilman häpeää,mutta muutamat heistä on saanut mut ihailemaan heitä juuri sen hehkun takia.

Olisko se sitten karismaa,en tiedä,mutta jokin niissä vetoaa eikä se ole aina se mitä he tekevät.Esimerkiksi Cheek on sellainen,joka saa olemuksellaan mut tuntemaan että se ei häpeä olla oma ittensä.En pidä hänen musiikistaan juurikaan,taitaa olla tasan se yksi biisi mistä tykkään ja on mun voimabiisilistalla.

Siinä on mun mielestä ihminen,joka ei häpeä omaa haavoittuvuuttaan ja antaa sen näkyä,uskaltaa.Ja se karisma,wow,hehku pääsee pintaan.Mutta haluaisinko olla sen tyypin kanssa muutoin tekemisissä,no way!Jokin siinä tyypissä ärsyttää mua,niin etten sietäisi sitä lähelläni.Ehkä se on julkisuuden luoma kuva,sen takana voi olla vaikka kuinka ihana tyyppi.Mutta summa summarum,se hehku ja häpeämätön asenne elämää kohtaan on mun mielestä se WOW!

Samalla asenteella vetää mun mielestä myös Axl Rose,tai ehkä silloin kultaisella -90 luvulla ennemmin,kun Guns´Rosesia aloin kuuntelemaan.Muhun ei vedonnut perinteiset poikabändit,niissä ei ollut sitä hehkua ja wow tunnetta.Kilttinä tyttönä ja kavereiden mieliksi tykkäsin kuitenkin leikisti XL5 ja Backstreet Boysista.Mutta tuo Axl Rose,mikä kukkoileva ja ärsyttävä rockstara!

En minäkään oo täyrellinen, multa puuttuu heikkouret!

Mitä julkisuuteen tihkuvien tietojen perusteella voisi päätellä,niin hyvin egoileva ja ärsyttävä tyyppi tuo Axl Rose on.Vaan hänelläkin on tuo hehku joka sai mut ihailemaan häntä vuosikausia.

Noissa mun fanittamissa henkilöissä on yhteistä se,että he rakastavat huomiota ja keskipisteenä olemista,eivätkä he häpeä sitä.Se jos jokin on inspiroivaa,kun tuo esille sen mitä tarvitsee ja ottaa sen tuntematta huonoa omatuntoa.Siis toisia kovin syvemmin loukkaamatta 😀

Ei kaikki wow tyypit oo niitä kovaäänisiä ja areenalle pyrkiviä.Itseään häpeilemättömiä ihmisiä on myös niissä hiljaisissa tyypeissä,fanitan heitä ihan yhtä paljon.Ehkä jopa enemmän,koska on vaikeampaa olla hiljainen,sisäänpäin kääntynyt ihminen nyky yhteiskunnassa.Se vaatii enemmän voimia ja selittelyjä miksi on mitä on.Kaikki ei halua tuoda huutaen omaa itseään esille.Some voi olla ahdistava paikka ja työpaikan kahvipöydässä ei tunne tarvetta kertoa omista asioistaan.Mutta se mitä he tuovat esille,loistaa yhtä paljon kuin rocktaroilla;en häpeä itseäni.

Häpeä on usein opittua ja ulkopuolelta tulevaa.Pienet lapset ei mieti mitä toinen miettii,vaan tuntee riemua ja iloa kaikesta tekemästään.Eilen bussissa istuessani seurasin noin puolentoista vuoden ikäistä lasta joka natusteli pähkinöitä ja hörppi vettä,jutteli isälleen ulkopuolisen silmin selittämättömin sanoin.Välillä hän alkoi keinumaan musiikin tahtiin,moikkaili bussista poistuvia ihmisiä ja heitteli hymyjä jos jollekkin.Mä en nähnyt tuossa lapsessa tippaakaan häpeän tunnetta omasta itsestään.Lapsen isä ei kieltänyt lasta olemasta oma itsensä,mutta oli koko ajan läsnä turvallisena ja ilmiselvästi nautti myös itsekin tästä tilanteesta.Suurin lahja lapselle on se,että antaa hänen olla juuri se oma kaunis itsensä,kannustaa ja tukee.Valmiita muotteja ei ole,vaan se persoona tulee lapsen mukana.

Ja puhkeaa kukkaan,jolloin muutkin saavat inspiraatiota olemaan oma itsensä,häpeämättä.

♥Mitäs siis jos yritettäisiin kaikki olla kauniita ja rohkeita,toisista huolimatta ja toistemme takia?♥

Rakkauvella,Sanna-Mari

(kaikki kuvat on lainattu netistä)

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi