Katkeruus & kiitollisuus

0
420

Minulta on kysytty, olenko katkera pyörätuolini takia käveleville ihmisille, kun he pystyvät tekemään kaikkea normaalisti ja minä en. Vastaan aina, että en ole. Todellisuudessa minä olen katkera ja kateellinen niille jotka kävelevät. Mutta vain joskus ja hetkellisesti.

Katkeruuden tunteminen on kai ihan luonnollista, sillä jokainen meistä on katkera joskus. Mutta jos katkeruus pitkittyy ja pitkittyy niin, että siitä tulee jokapäiväistä, silloin se on jo todella myrkyllistä. Se myrkyttää ihmissuhteita, omaa mieltä ja omaa hyvinvointia. Käsi ylös, jos joku jaksaisi olla aina katkeran ihmisen seurassa. En minä ainakaan rehellisesti sanoen jaksaisi.

Miten sitten pääsen katkeruudesta eroon? Alan miettimään asioita, joista voin olla kiitollinen. Voin olla kiitollinen mahtavista ihmisistä elämässäni,siitä että pystyn puhumaan ja ymmärtämään toisen puheen, voin olla kiitollinen hyvästä koulumenestyksestäni, sosiaalisista taidoistani, kirjoitustaidostani ja siitä, että olen sattunut syntymään maahan nimeltä Suomi. Meidän kaikkien pitäisi miettiä asioita, joista voi olla kiitollinen tai ylpeä silloin, kun kateellisuus tai katkeruus yrittää ottaa ajatuksista liikaa valtaa. Se voi olla vaikeaa, mutta lopulta se saa aikaan hyvän mielen (ainakin vähäksi aikaa).

Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat vammautuneet aikuisiällä katkeroituen siitä. He eivät ole halunneet poistua neljän seinän sisältä, koska kokevat, ettei heillä ole enää arvoa, he häpeävät itseään tai eivät vain uskalla liikkua, koska pelkäävät kanssaihmisten arvostelua. Se on minusta hirvittävän surullista. Jos katkeruus ja osittain ehkä masennuskin pääsee tuohon tilaan, on syytä hakea apua. Pyörätuoliin joutuminen tai vammautuminen eivät ole maailmanloppuja, kunhan itse päättää, että minä selviän.

Haluaisinkin tässä vaiheessa sanoa, teille kaikille, jotka olette syystä taikka toisesta joutuneet sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen sairauden/onnettomuuden/vammautumisen takia, että elämästä voi nauttia, vaikka pyörätuoliin joutuisikin. Tärkeintä on, että jos pää alkaa täyttymään masentuneista, katkerista tai masentavista ajatuksista, puhuu jollekin niistä. Ei jää niiden ajatusten kanssa yksin. Mene ulos, käy keikoilla, harrasta, tee niitä asioita, mistä oikeasti tykkäät, hanki ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Näe ihmisiä ja näytä heille, että olet se sama ihminen kuin aina ennenkin. Elämä jatkuu, vaikkei se siltä sillä hetkellä tuntuisikaan.

Ja, jos ”ystäväsi” alkavat välttelemään sinua tai katkaisevat välit, silloin he eivät ole oikeita ystäviä. Oikea ystävä osaa katsoa pyörätuolin lävitse, eli ulkokuoren alle. Ne ihmiset, joita esimerkiksi minä voin kutsua oikeiksi ystäviksi, eivät ole pinnallisia. Sellaisista ei-pinnallisista ihmisistä kannattaa pitää kiinni, sillä he osaavat katsoa pintaa syvemmälle, ulkokuoren alle. Se taito on nykymaailmassa erittäin tärkeä.

Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille!??

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi