Addiktoidu keskiarvoihin!

Ajatuksia Antti Kivimäen romaanista Odotusarvoisesti sinun.

Odotusarvoisesti sinun on yllättävä romaani addiktioista, nettideittailusta, uhkapelaamisesta, ihmissuhteista ja matematiikasta. Hieman autistisen oloinen yhtä aikaa herkkä ja kyyninen päähenkilö, pokeria ammatikseen todennäköisyyksiä laskemalla pelaava, Ville-Veikko Backman soveltaa pokerimatematiikkaa nettideittailun lonkeroiseen maailmaan.

Itselleni kirjan suuret teemat ovat varsin vieraita. Pokerista en ymmärrä juuri mitään, todennäköisyyksistä yhtä vähän. Addiktioista aivojen välittäjäaineiden aiheuttamina reaktioina olen lukenut, mutta kokemuspohjaisesti en voi väittää olevani asiantuntija ellei noin kerran kuussa ilmenevää pakottavaa tarvetta syödä suklaata kaksin käsin lasketa.

Ihmiselle, joka katsoo eksistentiaalista tyhjyyttä peilistä, toisen riippuvuus saattaa herättää jopa lieviä kateuden tunteita. Tulee helposti ajatelleeksi, että parhaimmillaan riippuvuudet ovat intohimoja, jotka tekevät elämästä täyden tuntuista.

Nettideittailussakaan en voi samaistua päähenkilöön. Suurista ja osin ruokottomista puheistani huolimatta, noin kolmen vuoden aikana, olen päätynyt konkreettisesti tapaamaan kymmenkunta henkilöä internetin satumaisesta maailmasta. Nämä henkilöt ovat valikoituneet puhtaasti intuition perusteella vailla minkäänlaista logiikkaa; jonkun kanssa olen kirjoitellut pari vuotta ennen tapaamista ja toisista en ole tiennyt etukäteen mitään.

Tarinan päähenkilö suhtautuu netin deittipalstoihin ja treffailuun samalla intensiteetillä kuin pokerin pelaamiseen. Hän tekee listoja, määritelmiä ja arvioi todennäköisyyksiä. Vaikka olen itse äärimmäisen epälooginen, niin jollain hassulla tapaa kirjan listat erilaisista naistyypeistä ja tapahtumaketjujen syy-seuraussuhteiden arvioinnista rauhoittavat ja hymyilyttävät.

On myös jotenkin katkeransuloista ymmärtää, että internetkäyttäytymiselläni tarinan päähenkilö ei olisi koskaan päätynyt treffeille kanssani.

Harrastamastaan loogisesta päättelystä huolimatta kirjan Ville-Veikko ajautuu syventämään suhteitaan kahteen varsin säröiseen ja epätäydelliseen hahmoon; mielenterveysongelmaiseen kuvankauniiseen Milenaan ja omat mörkönsä vahvuuksiksi kääntäneeseen addiktiotutkija Pilviin.

Opetus kertomuksessa lienee, että ihmiset eivät tee päätöksiä juuri koskaan järkiperustein. Erilaisissa tutkimuksissa; käyttäytymistaloustiede Thaler jne., on osoitettu, että mitä isommasta ratkaisusta on kyse, sitä enemmän tunneperustein se tehdään. Tässä suhteessa Kivimäen romaani on osin ristiriitainen. Päähenkilö osaa hyödyntää nimenomaan tätä korttia pokerissa, mutta oman toiminnan analysoiminen, suhteessa esimerkiksi naisiin, jää melko pintapuoliseksi. Ville-Veikko pystyy pohtimaan muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään, mutta omien toimintamallien syvällinen reflektoiminen on suhteellisen ohutta. Toisaalta niinhän nimenomaan keskiarvo maan asukas toimii; toisten tekemisiin ja valintoihin on paljonkin sanottavaa, mutta omat ovat sokea piste.

Kirjan aasinsillat, joissa aasi itse asiassa putoaa sillalta moneen kertaan tuntuvat kotoisilta. Millainen henkilö soveltaa pokerin todennäköisyysmatematiikkaa ihmissuhteisiinsa? Nykyisenä lääketieteellisen diagnostiikan kulta-aikana oikeassa maailmassa Ville-Veikolla olisi liuta erilaisia diagnooseja. Hän on epäsosiaalinen, pakkomielteinen, empatiakyvytön, neuroottinen jne. Kirjassa viitteitä erityisyydestä antavat ainoastaan kuvattu koulukiusaustausta ja äidin jatkuva huolehtiminen poikansa pärjäämisestä.

Toisaalta paradoksi ei liity pelkästään tähän teokseen vaan yhteiskunnassa isommassakin kuvassa ympäröivän kulttuurin merkitys, esimerkiksi autismin kirjon määrittelyssä, on jäänyt vähälle käsittelylle. Jäyhä mies Italiassa joutuisi elinikäiseen kuntoutukseen ja Suomessa hänestä tulee pääministeri. On ilahduttavaa, että Kivimäen teoksessa epätäydellinen päähenkilö pärjää varsin hyvin, jos menestystä mitataan perinteisillä mittareilla.

Sitä, että ihmiset ovat toisilleen erejä ja että kokemus ihmissuhteesta on aina kaksisuuntainen siten, ettei suunnilla välttämättä ole mitään tekemistä keskenään Kivimäki vilauttaa herkullisesti, mutta jättää aiheen laajemmin sikseen. Siinä missä jonkun passiivisuus johtuu varsin luonnollisista syistä, esimerkiksi epävarmuudesta, niin vuorovaikutusta ylianalysoitaessa se voidaan tulkita pahimmillaan vaikka hiljaiseksi manipuloinniksi. Tällöin väärinkäsityksiä täynnä oleva kommunikointisuhde tuntemattoman kanssa on valmis, juuri tällaisiin erikoisiin viestintätilanteisiin sosiaalisesti lahjattoman oloinen Ville-Veikko deittiviidakossa törmäilee. Sinällään sävy on kylmyydestä huolimatta varsin sympaattinen, kuvataan aitoa halua ja toisaalta osaamattomuutta lähestyä toista oikein. Ehkei tämän ikiaikaisempaa tematiikkaa ole olemassa.

Ajan hektistä ja manipuloivaa henkeä teos kuvaa oivaltavasti. Nykyisyys ja digitalisaatio mahdollistavat niin pokerin kuin nettideittailunkin suhteen, että mitä tahansa on saatavissa rajattomasti koska tahansa. Jos joku tuntematon lakkaa kirjoittelemasta, niin aina löytyy seuraava tai jos yhdessä pelipöydässä häviää, niin samanaikaisesti voi pelata kymmentä muuta. Ihmisten suhteen se, että valikoima on rajaton ja kaikkea on meneillään ympärillä tauotta, tekee kyyniseksi ja luo vääjäämättä kanssaihmisiin välinpitämättömän vaikutelman.  Osin Ville-Veikko vaikuttaa keksineen, että antamalla merkityksiä joskus erikoisillekin yksityiskohdille, vaikka lukuisten naisten erilaisille pakaroiden muodoille, syntyy aidon tai ainakin lähes aidon tuntuisia tunteita.

Kirjan mainostetaan olevan ikkuna addiktioiden, uhkapelaamisen ja nettideittailun maailmaan. Yhtälailla se on kuitenkin myös kertomus armosta, epätäydellisyydestä, erityisyydestä, pakkomielteisyydestä ja mahdollisuudesta muutokseen.

Minulle tarinan pääeetos aukeaa siten, että onnellisuus ja tasapainoinen elämä ovat mahdollisia vasta kun on valmis nielemään ja hyväksymään oman keskiarvoisuutensa. Vasta se, että keskiarvoisesta elämästä, tarkoittipa se sitten Siwan kassana tai yliopistolla tutkijana olemista, tulee tavoittelemisen arvoista vapauttaa aidosti addiktioista. Tosin päähenkilö kohtaa omat vajavaisuutensa lähinnä toisten vaikeuksien kautta, joka jättää loppuratkaisun hieman ulkokultaiseksi ja ulkoa ohjatun oloiseksi, toisaalta teos säilyttää tässä suhteessa linjansa loppuun saakka.

Lopussa todetaan, että armollisinta maailmassa on aivosolukon plastisuus. Nimenomaan näin on, aivojen joustavuus mahdollistaa yksilötasolla isotkin muutokset. Teoriassa onnelliseksi tuleminen on siis niin yksinkertaista, että opettelee vain tykkäämään tavallisuudesta.

Kivimäki itse on taannoin jossakin haastattelussa todennut, että addiktioihin taipuvaisilla henkilöillä, se mihin kukakin addiktoituu on melkoista sattuman kauppaa. Ehkäpä tämä hänen esikoisteoksensa on osin kehotus yrittää addiktoitua arkeen ja keskiarvoihin. (Suosittelen ehdottomasti teoksen lukemista, sillä sanottakoon addiktioista ja aivotutkimuksista mitä tahansa, niin kieli luo ihmisten maailman hyvässä ja pahassa.)

Antti Kivimäki: Odotusarvoisesti sinun. Atena 2018.

1 KOMMENTTI

  1. Thank you for the sensible critique. Me & my neighbor were just preparing to do some research about this. We got a grab a book from our local library but I think I learned more from this post. I am very glad to see such great info being shared freely out there.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi