Mitä tapahtui Pikku G:n keikalla?

0
403

Olin toissa viikonloppuna Pikku G:n keikalla Tampereen Pakkahuoneella. Kulutin Pikku G:n tuotantoa ahkerasti nuoruusvuosinani, mutten ole löytänyt sen tai muidenkaan silloin kuuntelmieni artistien pariin enää noiden aikojen jälkeen. Syynä ajan musiikista erkaantumiseen lienee teinivuosien kokonaisvaltainen kurjuus, joka painoi taakkana harteillani melkein tyttäreni syntymään saakka. Vaikka Pikku G:n musiikki oli leppoisaa ja helposti kuunneltavaa, se edusti elämässäni lopulta vain aikoja, jotka halusin unohtaa. Lisäksi kyseenalaistin lyriikoiden sopivuuden 30-vuotiaan miehen suuhun ja epäilin löytäisinkö mitään tarttumapintaa riimeistä, jotka sijoitin pienessä mielessäni oman yläkouluni käytävien ahdistavaan miljööseen.

Toisin kävi. Ahtauduimme läpi yleisön ensimmäisiin riveihin, Henri Vähäkainu asteli lavalle ja loppu oli pelkkää euforista ilotulitusta.

Osasin kaikkien näiden vuosien jälkeen kaikkien kappaleiden kaikki sanat ulkoa. Hypin, taputin, lauloin kovaa. Bassoaallot hakkasivat aggressiivisesti kehoni lävitse ja tunsin kuinka jossakin ihmismassan seassa 15-vuotias versio itsestäni tarkkaili minua. Tuo pieni, omasta mielestään täysin mitätön ja mihinkään sopimaton tyttö. Tyttö, joka koki kaatuneensa niin pahasti, ettei milloinkaan pääsisi enää ylös. Taisin sulkea silmäni, irtautua hetkeksi ajasta ja paikasta ja vetää tuon tytön syliini. Hän tuntui ja tuoksui samalta kun oma tyttäreni tuntuu ja tuoksuu. Hän tärisi ja huusi kiukusta niinkuin oma tyttäreni välillä tärisee ja huutaa. Hän oli kaikessa pienuudessaan kaunis kuin oma tyttäreni, vailla ymmärrystä siitä itse. Syleiltyäni häntä hetken päästin hänet pois. Hän meni ja jätti minut musiikin pauhuun. Hän vilkaisi taaksensa kasvoillaan voimakas uhma, uskomattoman kaunis säkenöivä uhma, joka kuljettaisi hänet tähän paikkaan saakka. Ja vielä pidemmälle.

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi