Lapsuudesta muistan hiihtoreissut ja sen, kuinka vanhempani kannustivat minua hiihtämään yhtä nopeasti, kuin Marja-Liisa Kirvesniemi ja muistan sen, kuinka yritin. Hiihdon loputtua kysyin, meninkö yhtä lujaa? Ja minulle vastattiin, että lähellä oli mutta vähän pitää vielä harjoitella. Se oli kivaa ja ihan totta luulin, että olin yhtä nopea, kuin Marja-Liisa, ja tuo ”vähän pitää vielä harjoitella” kannusti minua hiihtämään lisää.

Sittemmin aloin epäilemään asiaa ja nyt aikuisena olen vahvasti sitä mieltä, etten ollut yhtä hyvä ja nopea kuin Marja-Liisa Kirvesniemi, koska en todella ole sitä aikuisenakaan. Mutta oli kilttiä, että minua kannustettiin ja että minulle viitsittiin valehdella, jotta innostukseni säilyisi. Pidin hiihtämisestä, laskettelusta puhumattakaan.

 

 

Kouluikäisenä tuli tauko vapaaehtoiseen hiihtämiseen. Tauko kesti arviolta 20 vuotta. Kuten niin moni muukin ikäiseni, syytän koululiikuntaa. ”Liikka” kuitenkin oli koulussa lempiaineeni, olin motivoitunut, osallistuva ja halusin kokeilla uusia lajeja mutta tuo hiihto… miten ihmeessä siinä kävi niin? Kaikille. Mikä tappoi halun ikinä enää mennä lähellekään suksia? En ymmärrä.

Joitain vuosia sitten maalla ollessani huomasin, että pellolle oli tehty latu. Katselin sitä ympyrää hetken, kunnes huomasin talon nurkalla sukset ja sauvat. Voi ei ajattelin ja painuin sisälle. Sisällä oli monot, juuri minulle sopivat. Tuijottelin niitä hetken ja totesin että ehkä minun nyt vaan pitää kokeilla, jos tämä kerran näin helpoksi tehdään. Vedin monot jalkaan ja painelin takaisin pihalle, otin sukset ja menin ladulle. Alku oli tavatonta rämpimistä ja kaaduinkin muutaman kerran. Sitten innostuin ja pääsin vauhtiin.

Eikä innostus ole loppunut vieläkään. Jäin niin kovaan murtsikkakoukkuun, ettei tosikaan. Kovin nopea en ole eikä taktiikkakaan luultavasti ole mitä parhain, huojun ja horjun luistellessa ja suurin piirtein hyppelen sivuun, kun minua nopeammat pyyhältää ohi. Mutta sehän ei haittaa. Pääasia on se, että tekee ei se, miten tekee. Ja nykyään kuin lapsi odottaa jouluksi lunta, odotan minä ylipäätään lunta ja niin paljon että latukoneen käyttäjä, suuri sankarini, voi höräyttää koneen käyntiin, jotta pääsen vihdoin taas ladulle.

 

Ehkä se on se vauhdin hurma, joka minut vei taas mennessään? Ja se ihana tunne, kun latu siintää edessä, ei ole liian kylmä eikä sada liikaa mitään, sitten vaan sukset kiinni monoihin ja ei kun menoksi. Välillä lujempaa ja välillä hitaampaa, mikä vain omalta tuntuu. Hiihto on niin mukavan kokonaisvaltaista liikuntaa, kaikki kehon osat liikkuvat sulassa sovussa keskenään. Etenkin omalle niska-hartiaseudulle hiihto on mitä parhaimpia liikkumisen muotoja, se vahvistaa lihaksia ja avaa jumeja ja auttaa niitä pysymään auki. Muita hiihdon hyviä puolia on sen omatahtisuus ja ulkoilmassa oleminen. Tietänemme ulkoilmaliikunnan vaikutukset kehoomme ja mieleemme… Sitten kun on omaksunut oman hiihtotyylin ja päässyt itselle sopivaan hiihtovauhtiin voi vaan antaa kehon tehdä liikkumistyö ja antaa ajatusten virrata mielessä, niihin voi joko tarttua tai päästää niistä irti. Voisiko hiihtoa kutsua myös siis terapeuttiseksi?

 

Kivointa tässä kaikessa hiihtohuumassa on se, että juuri eilen, kun vein lapseni hiihtämään, kannustin häntä hiihtämään yhtä nopeasti, kuin Krista Pärmäkoski, ja hänhän hiihti. Sydämeni suli, kun katselin hänen innostunutta hiihtoa ja kuinka hän päätti olla, kuten minäkin aikoinani, siinä hetkessä tämän päivän kova suomalainen maastohiihtäjä, Krista.

 

Parahin koululiikunta, ethän vie lapseltani pois hiihtoinnostusta.

 

 

 

KOMMENTOI

Kommentoi!
Kirjoita nimesi