Tarina Leskenlehdestä

    0
    439

    Olin sisällä maan. Mullassa makasin ja odottelin sopivaa hetkeä. Olin kerännyt itseeni ravintoa ympäriltäni, sen mitä olin saanut. Sisällä mullassa oli hyvä olla. Lämmintä ja kodikasta.
    Ulkopuolella kuitenkin odottaisi aivan toisenlainen maailma. Siellä olisi valoa, elämää ja kaikkea erilaista ja mahtavaa. Sinne minä haluaisin. Ja sinne minä pyrin.
    Jos jäisin tänne multaan makamaan. En antaisi itselleni sitä koskaan anteeksi. Mitä minulta jäisi näkemättä.
    Vierelläni makaa veljeni. Yhdessä nousemme rinta rinnan kohti uutta maailmaa. Otamme sen vastaan yhdessä. Myöhemmin peräämme nousee vielä yksi veli. Meistä kolmesta nuorin. Hän haluaa kohdata myös uudet seikkailut. Mutta on vielä liian nuori lähtemään yhdessä meidän kanssamme.

    Se päivä

    Viimein koitti päivä. Taivutin varttani ylöspäin. Ja niin se alkoi liikkumaan. Tunsin lämpöä. Se huokui ylhäältä. Multa lämpeni mitä ylemmäksi kipusin. Se antoi lisää energiaa. Kasvoin kovaa vauhtia. Jostain vain sitä energiaa tulvi. Päästyäni aivan pintaan tunsin lämmön ja valon. Mikä huokui pienen pintakerroksen toiselta puolen. Enää pieni kerros multaa ja olisin jossain, mikä muuttaisi kaiken. Se jännitti paljon.
    Tunsin veljeni vierelläni ja se loi minuun turvallisuuden tunnetta. Emme kuitenkaan nousseet vielä uutteen maailmaan. Vaan jäimme vielä keräämään energiaa loppunousua varten.
    Heräsin seuraavana päivänä siihen, että minun oli kuuma. Multa ympärilläni huokui lämpöä ja tajusin. Nyt on minun ja veljeni aika tullut. Kohottauduin. Ja vielä. Ja vielä vähän. Whoam olin keskellä jotain uutta. En nähnyt mitään, koska valo oli niin kirkas, etten voinut avata silmääni. Se energian määrä mikä alkoi virtaamaan koko varresani oli uskomaton. Kuulin paljon erinlaisia ääniä, mitä en ollut koskaan ennen kuullut. Suunnaton riemu valtasi minut ja olisin halunnut alkaa heilumaan. Mutta koko varteni oli vielä mullan alla enkä voinut heiluttaa sitä. En uskaltanut avata silmääni, koska valo oli niin kirkas. Siksi päätinkin jäädä vielä odottamaan. Tuli taas pimeää. Ihmettelin mitä tapahtui. Raotin silmääni. Aivan hämärästi näin jotain ääriviivoja ympärilläni ja kaiken yllä pieniä kirkkaita pisteitä miljoonittain. Kaikki äänet olivat poissa. Menin aivan hämmilleni. Mitä tämä on? Missä oli veljeni? Ihmettelin. En tuntenut tai nähnyt häntä. Mutta mullan alla juuremme oli kuitenkin yhdessä ja siellä tunsin hänen energian sykkivän yhtä lailla kuin minunkin.

    Päivä ja yö

    Alkoi kirkastumaan. Pystyin pitämään jo silmääni auki. Äänet palasivat ja kaikkialla oli taas elämää. Näin päivän aikana kun iso kirkas pallo nousi toisesta reunasta. Ja laski toiseen reunaan. Kun se nousi valo ja elämä palasi. Kun se laski. Äänet katosivat ja pimeys laskeutui päälleni. Panin kuitenkin merkille. Kun pimeys saapui. Syttyi yllemme pieniä kirkkaita valoja. Se oli ihmeellistä. Näin kului päiviä. Aina toistuen sama kaava.

    Osaan heilua

    Yhtenä päivänä päätin alkaa kasvattamaan taas varttani, jotta näkisin enemmän. Se kasvoi niin kovaa vauhtia etten ollut uskoa silmääni. Ulottauduin nyt korkealle. Näin paljon paljon enemmän. Oli korkeita isoja pylväsmäisia juttuja. Joista haarantui vaakatasoon jotain keppejä. Niiden keppien päällä istuskeli jotain kummajaisia. Jotka välistä sinkoutuivat ilmaan ja päästivät uskomattoman kauniita ääniä. Sitten ne taas palasivat istumaan. Kerran sellainen otus tuli aivan lähelle minua. Se löi päätänsä maata vasten. Sitten näin kun se veti maasta madon. En tiennytkään että myös madot uskaltautuvat tulla katsomaan mitä mullan toisella puolen onkaan.
    Mutta minulle otus ei tehnyt mitään. Noustuaan taas ilmaan se vain tönäisi minua, niin että aloin heilumaan ja se oli mahtavaa. Osasin heilua! Ja tästä lähtien yritin aina kaikkeni että saisin taas heilua. Mutta en voinut heiluttaa itseäni.

    Kasvoni peilissä

    Eräänä päivänä ei se kirkas pallo noussutkaan. Heräsin riemuissani siihen kun heiluin vallan paljon. Otuksen tönäisystä aiheutuma heiluminen ei ollut mitään verrattuna tähän. Puolelta toiselle ja joka suuntaan. Se oli mahtavaa. Näin myös kun veljeni heilui ja riemu hänen olemuksessaan oli mukaansa tempaava.
    Yhtäkkiä taivaalta alkoi tippumaan jotain. Ne tupsahtelivat maahan äänekkäästi ja kastelivat mullan. Tunsin mullan kastuessa saavani lisää energiaa.
    Äkkiä alleni kertyi lammikko mikä ei imeytynytkään enään multaan. Siinä se jökötti. Katsellessani sitä tajusin näkeväni itseni sekä veljeni sieltä. Se heijasti kuvamme. Katsoin ja katsoin ja niin katsoi veljenikin. Uskomatonta. Minun silmäni. Niin kaunis ja samanvärinen kuin se iso kirkas pallo joka yleensä ylämme hehkui. Katselin ympärilleni. Ei missään. Ei missään muualla mitään vastaavanlaista. Olin ainutlaatuinen. Olin kaunis.

    Kylmiä hiutaleita

    Kun taas alkoi pimeys palaamaan. Ne kovaa tulevat maata kastelevat pallukat hävisivät ja tilalle syntyi hiljaa leijailevia kauniita, mutta kylmiä hiutaleita. Ne eivät kadonneet kun ne laskeutuivat maahan. Siihen ne vain jäivät. Hetkessä niitä oli tosi paljon ja ne muuttivat koko maiseman värin. Sitten tuli täysin pimeää ja kylmää.
    Seuraavan kerran kun heräsin oli taas valoisaa. Edelleen leijaili niitä kylmiä hiutaleita. Raotin vain vähäisen silmääni nähdäkseni oliko sitä kirkasta lämpö palloa missään. Mutta ei ollut. Minun oli niin kylmä, että painoin silmäni kiinni ja annoin sen vaipua alas notkolleen. Olin varma että tämä on loppuni.
    Olin hautautuneena ties kuin kauan tähän kylmään aineeseen. Kylmissäni jökötin paikoillani. Tulevaisuudesta minulla ei ollut mitään toivoa ja veljeni näkemisestä vielä vähemmän. Ummistin silmäni uskoen sen olevan viimeinen tekoni.

    Raakuus

    Havahduin kuin tunsin lämpöä yläpuoleltani. Eikä mennyt aikaakaan kun se kylmä aine oli poissa. Uskalsin avata silmäni ja näin lämpöä tuottavan ison pallon korkealla jossain. Olin onnesta soikeana. Taas minun oli hyvä olla. Jokin heilutti taas minua ja kaikkea ympärillä olevaa. Minä tanssin ja niin tanssivat kaikki muutkin ympärilläni. Veljenikin tanssi. Mutta hän tanssi silmä kiinni ja koko varsi notkollaan alaspäin. Hän ei näyttänyt iloiselta tai eläväiseltä. Ei näyttänyt. Hän näytti kuolleelta. Siinä hän silmä nuupallaan kyyhötti. Vailla minkäänlaista elämää.
    Ymmärsin. Veljeni ei ollut enään täällä. Hän oli poissa. Itkin suruani ja tanssin lohduttaakseni itseäni.

    Viimein suruni alkoi hellittämään ja muistin veljeni kauneuden kun näin hänet ensimmäistä kertaa.
    Silloin muistin sen onnen mikä hänen silmästään heijastui.
    Me olimme saaneet kokea tämän yhdessä. Hän oli saavuttanut sen mihin oli pyrkinyt. Hän sai lähteä onnellisena.
    Ymmärssin tämän uuden maailman raakuuden ja kauneuden, jotka näyttäytyvät yhtäaikaisesti.
    Päätin jatkaa onnellisena kasvuani.
    Koska niin tiesin veljeni haluavan minun tehdä.

    Olin LESKENLEHTI

    Katsoin alas ja näin meistä nuorimmaisen silmän tulleen esiin mullasta. Hymyilin onnesta johon pikkuveljeni vastasi hymyillen. Hänen katseensa oli täynnä ihmetystä, iloa ja uutuuden viehätystä. Aloin tanssimaan ja pikkuveljeni katsoi ihaillen jokaista liikettäni. Siinä seisoin juuret veljiini kietoutuneena niistä tukia saaden vaikka yhdet juuret olivat lakanneet elämästä. Antoivat ne meille silti tukea seisoa suorassa tässä uudessa maailmassa. Olin LESKENLEHTI. Olin uudessa maailmassa ONNELLISENA