Minun Suomeni

    0
    569

    Sininen risti valkoisella taustalla. Herättää minussa aina suurinta kunnioitusta heitä kohtaan, jotka rakensivat tyhjästä suomelle sellaisen kivijalan, mikä kestää kovempiakin myrskyjä.
    Heitä kohtaan, jotka taistelivat vuoksi perheiden ja vapauden.
    Silloin ei ollut varaa valita mistä materiaalista kivijalkaa alettaisiin työstämään. Aikaa ei ollut kilpailuttaa ja valita parasta. Johonkin oli tartuttava. Siihen tartuttiin YHDESSÄ ja voimalla. Kuin härkää sarvista.
    Sarvista ei päästetty irti vaikka välistä jalka lipsuikin navetan liukkaalla lattialla.
    Uskottiin siihen että, jossain vaiheessa alkaa kevenemään taakka selässä. Vaikka vastus näytti ylivoimaiselta.

    Sankarini

    Pakko kertoa tähän väliin tosi tarina.
    Kävelin pikkupoikana aina pappani perässä. Milloin mentiin minkkitarhalle ruokkimaan minkkejä milloin oltiin navetassa lehmiä lypsämässä. Ei ollut päivää jolloin en olisi ollut pappan matkassa. Pappa oli uskomaton mies minun silmissäni. Silkkaa rautaa. Täynnä rakkautta ja hellyyttä. Minun oma Lauri pappa.
    Kun eräänä kesäisenä päivänä olin taas menossa navettaan ”auttamaan” pappaa. Sain kokea sen mikä edelleen aiheuttaa minussa kylmiä väristyksiä. Kun pääsin sisälle. Näin pappani pitämässä sonnia sarvista. Nähtyään minut oviaukossa hän karjaisi ”hakekaa pe***na Jouko tänne äkkiä. Sonni on päässyt irti”.
    Silloin tajusin että nyt on juostava. Pappa kun ei normaalisti huutanut tai kiroillut jos ei ollut tosi kyseessä. Juoksin ja hain Joukon (minun sedän), joka auttoi pappaa sonnin kanssa. En muista sitä loppua miten se kävi ja kuinka he saivat sonnin taas takaisin aisoihin. Mutta silloin kun näin pappani katseen hänen pitäen sonnia sarvista. Tajusin että hän ei tulisi antamaan periksi. Hän ei päästäisi irti. Ja hänellä täytyi olla henkinen yliote siitä sonnista. Koska hän ei hievahtanutkaan vaikka sonni yritti rimpuilla. Siinä hän seisoi kun vuori. Sankarini.

    Yhdessä

    Ja niin seisoi moni muukin kuin vuori. Vaikka äärettömänä merenä piippalakkia lappasikin rajan ylitse kädessään tuliluikku. YHDESSÄ seisottiin ja uskottiin että kohta kaikki kääntyisi paremmaksi. Kunhan vain jaksaisimme vielä hetken. Ja vaikka isovarpaan kohdalla saappaassa oli ammottava aukko niin että kenkä oli täynnä vettä ja jalka umpi kohmeessa. Uskottiin silti, että vielä tulee päivä jolloin minä talsin jallassani upouudet Nokialaiset. Ja niin tuli. Tuli ajat yltäkylläisyyden.

    Se kivijalka mikä on rakennettu on edelleen pystössä. Ja sen päälle rakennettavaa mökkiä on tärkeää rakentaa samoista piirustuksista. Ei niin että toinen alkaa rakentamaan toisesta kulmasta omaa veistosta ja toinen toisesta omaansa. YHDESSÄ ja toinen toisensa huomioiden päästään yllättävän pitkälle. Asiat ei tapahdu

    hetkessä, mutta USKO paremmasta antaa toivoa.

    Lippu ylös. Käsi rintaan. Leuka ylös. Nöyrä ylpeys mieleen

    Luonnonlapsia

    Me suomalaiset olemme luonnonlapsia. Sieltä olemme syntyneet. Meissä elää joku ihmeellinen voima ja magia. Suomalainen on täynnä mahtavia tunteita. Aina ne ei esille loista, mutta siellä syvällä ne on ja sykkii. Suomalainen on kuin metsä. Antaa turvaa ja suojaa. Hiljainen, mutta täynnä elämää. Äänekäs, mutta niin rauhallinen. Mielenkiintoinen, josta löytyy aina uusia hienoja asioita. Haavoittuva, jos ei huolehdita sille tärkeistä asioista. Ja niin paljon ANTAVA/TUOTTAVA kun asiat tehdään oikein.

    Hyvää itsenäisyyttä 100-vuotias. Kanna suomalaisuutta ilolla. Minun Suomeni elää sisälläni.

    KOMMENTOI

    Kommentoi!
    Kirjoita nimesi